Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Ihmisen kädet
Otin naamioni pois ja katsoin peiliin. Peilissä ei näkynyt ketään, ei ketään ihmistä. Näin vain keinotekoisen solukkosuojan ja naamion kiinnityspainikkeet. Kasvot, jotka olisin tunnistanut omakseni, olivat kädessäni elottomana naamiona, ilmeettömänä kuin nukkuvalla tai kuolleella.
En ymmärtänyt tilannetta. Minulla ei ollut mitään robotteja vastaan. Tunsin monia robotteja, ja jotkut heistä olivat jopa hyviä ystäviäni. Silti olin varma, että olen ihminen. Minulla oli tunteita, herranen aika, olin ehkä jopa herkempi kuin useammat muut. Minä muistin vanhempani, muistin lapsuuteni täynnä erilaisia päiviä, iloisia ja surullisia. Nukuin yöllä ja näin unia. Tunsin nälkää, väsymystä ja ajoittaista eksistentiaalista ahdistusta. Joskus nauroin hysteerisenä muiden mukana kahvihuoneessa, kun työvuorot olivat venyneet pitkiksi. Tai jos minua kutitettiin.
Jokin kaukainen Shakespeare-sitaatti tuli mieleeni. Vuodanko minä verta, jos minua pistetään? Katselin sinisiä suonia ranteessani. Sitten kauhistuin. Ajattelinko minä itse vai pelkillä kirjallisuussitaateilla?
Katselin käsiäni uudelleen. Ihoni oli sileää, olin vielä nuori. Rystysten kohdalla oli tuskin havaittavaa ruudukkoa, josta vanhemmiten muodostuisi ryppyverkosto. Kädenselän verisuonet olivat sileänä ihon alla. Sormeni olivat suorat ja niveleni tasaiset.
Ajattelin kaikkia niitä ryhmyisiä käsiä, joita olin töissä pitänyt nuorten käsieni välissä. Nivelet olivat muhkuraiset ja jäykistyneet. Maksaläikät värittivät kädenselkien ihoa ja suonet nousivat esiin selvinä kohoumina. Muistin pidelleeni vanhojen ihmisten kylmiä käsiä kuoleman tuskin havaittavalla hetkellä. Tai joskus kättäni puristettiin loppuun asti, ja puristuksen heltiämisestä tajusin heti kuoleman käyneen. Silloin merkitsin kellonajan muistiin, mutta usein pysyin vielä hetken vuoteen ääressä ja pidin toista kädestä. Kuolleet tuntuivat hetken aikaa niin yksinäisiltä.
Yleensä minut kutsuttiin paikalle viimeisiksi tunneiksi. Ihmettelin hoitajien taitoa ennustaa kuoleman tulo. Joskus aamutoimien aikaan joku huomaa asukkaan jalkojen kylmenemisestä lähdön olevan lähellä, ja silloin paikalle kutsutaan omaiset ja minut. Yhä useammin se olin vain minä, joka istui kuolevan kanssa. Joskus jopa vaihdoimme pari sanaa, vaikka oli vaikea saada selvää rahisevista kuiskauksista. En voinut olla varma, kuuleeko toinen vastaukseni. Yleensä sanoin vain: ”No niin, kaikki on hyvin, ei mitään hätää”.
Pesin käteni ja katsoin vielä hetken peiliin. Äkkiä kysymys ihmisyydestäni ei ollut enää tärkeä. Olin minä sitten lihaa tai synteettistä solukkoa, olin hoitanut hommani hyvin. Olin ollut inhimillinen toisille, usein jopa enemmän kuin ihmiset itse. Jos minä en ollut ihminen, kuka sitten oli?
Laitoin naamioni takaisin.
”Mikko, oletko sinä täällä?” kuului hoitajan ääni oven takaa. ”Pystytkö jäämään yövuoroon, siellä on Koskinen huoneessa neljä kohta valmis?” Nyökkäsin peilikuvalleni ja lähdin jatkamaan töitäni.
_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _
”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.