McWhirter photography – KasvuStoori

Olen Lisa McWhirter ja omistan valokuvausyrityksen McWhirter photographyn, joka on erikoistunut häätapahtuma- ja yrityskuvaukseen.

En muista hetkiä, jolloin isälläni ei olisi ollut kameraa lapsuudessani mukana. Kasvoin niin, että tutuimpia ääniä oli kameran filmin rullausääni, joka ilmoitti että filmi oli käytetty. Suurin osa kuvista lähetettiinkin isovanhemmilleni Englantiin. Olen syntynyt Manchesterissä, mutta hyvin pitkälti kasvanut Suomessa, vaikka hetken onkin Lontoossa asuttu.

Silti pienenä ei ollut mielessänikään oman yrityksen perustaminen tai kiinnostusta valokuvaamista kohtaan. Milloin halusin poliisiksi, kirjailijaksi, näyttelijäksi tai sosionomiksi. Silti luova ala on aina houkuttanut. Jo lapsesta lähtien olen ollut henkilö, että kun jokin asia kiinnostaa, kiinnostun asiasta toden teolla ja teen kaikkeni sen eteen. Kilttinä ja tunnollisena tyttönä hoidin silti jopa ne epäkiinnostavimmatkin asiat.

Kiinnostus valokuvausta kohtaan alkoi kutkuttelamaan päästyäni ikään 18. Olin tuolloin opiskellut itselleni ammatin lastenohjaajana. Hain työpaikkoihin ja pääsin muutamaan jopa haastatteluun. Harvalle vastavalmistuneelle mitään tarjottiinkaan. Aloin tutkia muita mahdollisuuksia, ja samalla olin alkanut pokkarikameralla kuvaamaan kavereitani. Tutkin valokuvausopintoja ja hain Pekka Halosen taideakatemiaan. En päässyt sisään. Turhauduin ja lainattuani isäni järjestelmäkameraa kuvasin muutamia otoksia, printtasin kuvat ja lähetin kuvat Lahden kansanopistoon.

En tiedä mitä sen aikainen opettajani, Kati Välimäki, näki sen aikaisissa töherryksissä. Jälkeenpäin katsottuani olen huomannut, että suurin osa kuvista ei ollut edes tarkennettuna henkilöön. Kati kutsui silti minut opiskelupaikan haastatteluun ja kuulin heti mitä piti laittaa tällaisiin valokuvausportfolioihin ja mitä ei. Portfolioni koostui pitkälti osiosta, joita sinne ei kuulunut laittaa. Ajattelin, että peli oli pelattu. Suuni loksahti auki, kun Kati tarjosi minulle lähes yhdeksän kuukauden opiskelupaikkaa Lahden kansanopistosta. Tartuin tilaisuuteen.

Aloitin Lahden kansanopistolla loppukesästä 2011. Se oli myös ensimmäisiä kertoja, kun sain järjestelmäkameran käteeni. Rehellisesti sanottuna olin luokkani heikompia. Muut olivat pitkään jo valokuvanneet, tiesivät mitä halusivat tulevalta uraltaan, pitäneet näyttelyitä ja saaneet kuviaan jo julkaistua lehdissä yms. Otin silti opiskeluvuoden kokeiluna. Testasin mitä erilaisempia kuvia, opettelin ja rikoin rajojani. Lahden kansanopistosta ja sen hyvästä hengestä on vain lämpimät muistot mielessäni, vaikka harmittavinta on se, että Kati ei siellä enää opeta.

Lahden jälkeen tieni vei Kokkolaan opiskelemaan media-assistentiksi, ja Lontoon kautta Suomen Turkuun. Lontooseen lähdin hetken mielijohteesta suorittamaan harjoittelua ja astuin lentokoneeseen tietäen, että minulla oli suurkaupungissa vain yhdeksi yöksi katto pään päällä. Näin tämä menee, kun veressä on suomalaista sisua ja sopiva määrä brittiläistä hulluutta.

Turkuun muutettuani iski tyhjyys. Olin suorittanut harjoitteluni loppuun, valmistunut ja jäin tyttömäksi. Kirjoittelin ties kuinka monta työhakemusta ja hiljaisuutta vain kuului. Selailessani työvoimatoimiston sivuja törmäsin yrittäjyyskurssiin. Se nostatti kulmakarvani. Olin Kokkolassa opiskellessani käynyt kurssin yrittäjyydestä, mutta siitä oli jäänyt huono maku suuhun. Kouluttajat vain manasivat yrittäjyyden riskeistä ja miten äkkiä konkurssin voisi muka saada. Kukaan ei kertonut miten siistiä yrittäjyys voisikaan olla. Se pikemmin esitettiin suurena taakkana, mikäli valitsi sen urapolukseen.

Kävin yrittäjyyskurssin, vaikka jo heti alkupäivistä kävi karu fakta ilmi: oli vasta kevät ja kaupungin starttirahat olivat jo loppuneet kyseiseltä vuodelta. Niitä ei myönnetty. Suoritin silti kurssin ja hahmottelin yrittäjyyttä.

Lokakuussa 30.10.2015 tipahti y-tunnus. Aloitin lähestulkoon tyhjänpäältä. Ei ollut starttirahaa, ei päivätyötä yrittäjyyttä tukemaan, ja tunsin kaupungista alle kourallisen ihmisiä. Helpoimmasta päästä taipale ei alkanut, mutta heittäytyminen kokopäiväiseksi yrittäjäksi opetti suunnatonta sitkeyttä tehdä asioita, jotta sai töitä. Jälkeenpäin ajateltuna pohdin millaista olisi ollut saada starttirahaa, mutta luulen ettei se olisi opettanut minua niin paljoa sotkemaan käsiäni mutaan. Piti markkinoida, myydä ja tehdä työtä, jotta sai laskut maksettua.

Alku oli jatkuvaa opettelua kantapään kautta. Miten palvella asiakasta, miten huolehtia asiakassuhteista, mikä on alvi, miten laskuttaa, miten vastata reklamaatioihin. Aina sattui ja tapahtui. Milloin olin vahingossa laskuttanut asiasta ilman että laskuissa oli merkittynä alvia, milloin kuulin, että kuvissa oleva takin napin väri ei vastannut todellista väriä.

Tuli myös hommattua vääriä toimeksiantajia yritykseni asioissa. Oli nettisivut, jotka rakentuivat pelkästään plugareihin, eivätkä koodiin. Näin ollen oli jatkuvasti plugareihin liittyviä ongelmia, jolloin nettisivuni kuvat katosivat kokonaan ja googlenäkyvyyteni oli olematonta. Satsasin myös rahaa yritykseen, joka lupasi adwordseilla tuloksia. Tulokset olivat minimaalisia, ja kun pyysin nähdä raportteja adwordsin klikeistä, en ikinä saanut niitä, vaikka monesti soittelin asiasta. Lopetin asiakkuuden adwordsin kanssa ja vaihdoin nettisivutekijää. Nykyisin kaikki toimii moitteettomasti ja suurin osa asiakkaistani tulee orgaanisesta näkyvyydestä googlessa.
Olen aina ollut tavattoman sinisilmäinen ja luotan helposti ihmisten hyvyyteen ja kiltteyteen. Jälkeenpäin ajateltuna olisin toivonut valinneeni yhteistyökumppani huolellisemmin. Sillä olisi varmasti saatu talouskin pidettyä kasassa.

Vastakohtana taas paras sijoitus yritykseeni on ollut käydä Tuplaamon leiri. Tuplaamo on Pasi Raution ja Jukka Lahden perustama yritys, joka konkreettisesti auttaa yritystä kehittymään eteenpäin. Heidän muutaman päivän pitämällään leirillään uusittiin täysin yritykseni tarjoamat valokuvauspaketit ja myynti on lisääntynyt leiriltä palattuani. Olen huomannut, että monet yksinyrittäjät pyrkivät taistelemaan jatkuvasti tuulimyllyjä vastaan -yksin. Kompastelen tähän toisinaan edelleenkin, mutta sen olen oppinut, että kehittääkseen yritystoimintaansa eteenpäin, voi hyvin pyytää apua. Se ei ole häpeä.

Olen myös huomannut, miten tärkeää on tuki lähipiiriltä, ihmisiltä jotka ovat tunteneet minut jo vuosikausia. Samoin myös ystävät, jotka olen löytänyt yritykseni myötä. Ympärillä on hyvä olla ihmisiä, jotka innostuvat samoista asioista kuin sinä ja eivät hätkähdä ideoille, jotka voivat tuntua mahdottomilta toteuttaa.

Jätä kommenttisi