Kertun edessä seisoi pitkä, vaalea nainen. Kerttu ei muistanut, että heidän luokallaan olisi ollut ketään niin pitkää. Nainen vatkasi Kertun molempia käsiä käsissään. Hänen alas kumartuneilla kasvoillaan oli hyvin opeteltu hauska tavata -ilme. Naisen takana seisoi kaksi yhtä pitkää ja vaaleaa naista. Hetkessä Kerttu tunnisti koko kolmikon. Salama Systers.

Ja se nimi, Leppäkerttu. Ensimmäisenä Tampereen syksynään Kertulla oli ollut hieno, punainen sadetakki, jonka hän oli saanut Helsingissä asuvalta tädiltään. Kun hän kulki se päällään Hämeenkatua pitkin, punainen sadetakki heijastui näyteikkunoista. Hän oli tuntenut itsensä hetken romaanin sankarittareksi kulkemassa Pariisin tai Lontoon sateisilla kaduilla. 

Ensimmäisenä koulupäivänä Salama Systersin saapuminen oli kuulunut jo kaukaa. Kolme kirkasta ääntä ja heleä nauru kaikuivat porttikäytävässä, koulun pihalla ja lopulta koulun käytävällä. Kerttu tunsi tytöt jo vanhasta koulustaan, mutta ei ollut tunnistaa heitä. Kesätyö tukholmalaisessa sairaalassa oli muuttanut Seijan, Sinikan ja Marjan hiukset, vaatteet ja asenteen. 

– Me ollaan Salama Systers, julisti Sinikka luokan oven edessä, ja kaikki kolme poseerasivat hetken kädet lanteilla. Sitten he nauroivat ja kävelivät ponihäntä heiluen Kerttua kohti.

– Moi Kerttu, sanoi Sinikka. – Hieno takki! 

Hänen takanaan Seija tirskahti. – Leppäkerttu! hän sanoi. – Hieno takki, Leppäkerttu!

Ja Leppäkerttu Kertusta tuli. Se ei ollut nimenä pahimmasta päästä, Salama Systers otti nopeasti koko luokan haltuunsa, ja hallitsi ylioppilasjuhliin asti. Silti nimitys vei ilon punaisesta sadetakista, ja Kerttu tunsi kadulla kulkiessaan olevansa pörisevä hyönteinen. 

Kerttu oli koulun jälkeen jatkanut yliopistoon, ja tavannut siellä kanadalaisen jatko-opiskelijan. Hän oli muuttanut miehen mukana Kanadaan, suorittanut tutkintonsa loppuun ja saanut töitä vientiyrityksessä. Avioeron jälkeen Kerttu oli palannut Suomeen ja kirjoittanut omaelämänkerrallisen romaanin ”Vaahteranlehden varjossa”. Kirjasta oli juuri otettu pokkaripainos.

Nyt he seisoivat hotellin aulassa luokkakokouksessa. Kerttu oli tullut Tampereelle tapaamaan äitiään vielä epävarmana siitä, aikoiko todella mennä kokoukseen. Äiti oli kuitenkin mennyt lukupiiriin, ja niin Kerttu oli vaihtanut juhlamekon ylleen ja kävellyt lenkkitossut jalassa keväisen kaupungin halki Hotelli Torniin. Hän haki katseellaan naistenhuonetta voidakseen vaihtaa juhlakengät jalkaan.

Kun Kerttu astui saliin, johon oli katettu juhlaillallinen, hän tunsi vielä enemmän vierautta ja sivullisuutta kuin kouluaikana. Luokkatoverit keskustelivat vilkkaasti keskenään, halailivat ja taputtelivat toisiaan selkään. Äänekkäin kiljahtelu kuului sieltä, missä Salama Systers liikkui. Kaikki näyttivät tuntevan toisensa. Vaikka kokoukseen ei oltu kutsuttu aviopuolisoita, monet liikkuivat pariskuntina. Kerttu istuutui pöytään ja nyökkäsi muille tervehdyksen. Hän söisi, joisi ja lähtisi.

Illallisen aikana seinään heijastettiin diaesitystä kouluaikaisista kuvista. Lähes kaikissa kuvissa Salama Systers oli joko kuvan keskellä tai kurottamassa kuvaan jostain sivulta. Kerttu näki joidenkin kuvien taustalla itsensä nuorena ja vakavana. Naapuripöydässä keskustelu oli muuttunut ruokajuomien myötä äänekkäämmäksi. Kuulosti siltä, että Salama Systersin ikuinen ystävyys oli alkanut rakoilla.

Illallisen jälkeen Sinikka, Seija ja Marja asettuivat salin keskelle mikrofonin kanssa. Sinikalla oli vanha ystäväkirja kädessään.

– Nyt katsotaan, kuka meistä toteutti unelmansa, hän sanoi. – Aloitetaan sinusta, Seija. Kirjassa lukee ”unelma-ammatti: lentoemäntä”. Mitä sinusta tuli? 

Seija kumartui mikrofonia kohti. – Opettaja, hän sanoi.

– Ja mikä oli Seijan ”Maa, jossa haluaisit asua”? Ranska. Ja Seija asuu?

– Nokialla, sanoi Seija mikrofoniin.

– Voi voi, niin se joskus menee, ei kaikki käy niin kuin haaveillaan.

Seija sieppasi ystäväkirjan ja mikrofonin Sinikalta. 

– No niin Sinikka, sinä olet tässä ensimmäisellä sivulla. ”Eniten inhoan” kohtaan olet laittanut ”Rääsy-Risto”. Miten minä muistelen, etkös sinä ole naimisissa Riston kanssa.

– Kyllä olen, vastasi Sinikka mikrofoniin happaman näköisenä.

– Aivan, kiitos, kun avaudut meille, rouva Rääsy-Risto. Ja sitten täällä on unelma-ammattina valokuvamalli. Kuinkas on, Sinikka, ovatko unelmasi toteutuneet?

– No eivät ole, sanoi Sinikka ja tempaisi mikrofonin Seijalta. Silloin hän huomasi Kertun.

– Hakekaa Kerttu sieltä kirjasta, hän sanoi.

– Jee Leppäkerttu, kikatti Marja ja selasi kirjaa. Sinikka lähestyi Kerttua mikrofoni ojossa.

– Unelma-ammatti, luki Seija Marjan olan yli. – Kirjailija! Ja hän päästi pahanilkisen naurun. Mikrofoni oli Kertun kasvojen edessä. 

– Minä olen kirjailija, Kerttu sanoi.

Sinikka rypisti otsaansa. – Joku muu, hän huusi Marjalle, – lue joku muu kohta!

– Maa jossa haluaisit asua, luki Marja. – Kanada! 

Seija nauroi taas. Sinikka ojensi mikrofonin Kerttua kohti.

– Olen asunut Kanadassa, Kerttu sanoi.

–  Eniten inhoan, Marja luki, – kiusaamista.

– Kyllä, se pitää paikkansa edelleen, sanoi Kerttu ja nyökkäsi haastattelun päättyneeksi.

—————————————————————————–

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Leppäkerttu luokkakokouksessa julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

– Tässä on Eero sinun postisi, Heikki sanoi ja ojensi Eerolle kirjekuoren.

– Hei, se on Turusta! Seppo kurkki Heikin olan yli.

– Rauhoittukaa, Eero sanoi. – Ei paperiposti vielä noin harvinaista ole. Hän avasi kuoren. – Täällä on vain todistus Turun viikonloppukursseista.

– Jaa huorinteosta saa nykyään diplomin, mutisi Seppo Heikille.

– Varo tai se lähtee taas kävelemään, mutisi Heikki takaisin.

Eero seisoi pöydän päädyssä ja mietti miten aloittaisi palaverin. 

– Pari viikkoa sitten minulla oli pieni tuumaustauko, hän aloitti. – Sellainen pieni irtiotto keskellä työviikkoa. Kun alkoi sataa, poikkesin kirjastoon. Siellä silmiini osui eräs kirja, The Subconscious Mind of Corporation and Ostracizing Strategy. Se on alkujaan ilmestynyt Itävallassa vuonna 1930. Lueskelin sitä ja se oli kiehtova teos. Lähtökohtana on jokaisen työntekijän oman psyykeen kerrokset. Yritys on enemmän kuin osiensa summa myös psyyketasolla. Yrityksillä on oma piilotajuntansa. Se on osa yrityksen syntyhistorian, eri vaiheiden ja koko henkilöstön, niin menneen kuin nykyisen, muodostamaa joukkosielua. Jos yrityksen psyyke on vahva, se hylkii ulkoa tulevaa vaikuttamista. Ja jos johtoryhmä ei ole osa tätä joukkopsyykeä, se ei pysty tuomaan tekemäänsä strategiaa osaksi toimintaa. Strategian ei pitäisi tulla yrityksen psyyken ulkopuolelta vaan sisäsyntyisesti. 

– Ei vaan sisäsiittoisesti! innostui Heikki, – Ja sitten sen voi synnyttää! Ja imettää ja ruokkia, jotta se kasvaa!

– Ja vaihtaa vaipat, jos strategiasta vuotaa tai roiskuu jotain, Sinikka lisäsi.

– Niin niin, jatkoi Heikki, – koko yritys hoivaa strategiaa.

– Entä sitten, kun se kasvaa isoksi ja haluaa muuttaa pois firmasta? Irma kysyi.

– Tai alkaa seurustella kilpailijafirman strategian kanssa, Mauno kysyi.

– Tai jos paljastuu, että strategian isä on joku naapurifirmasta, Sinikka kysyi.

– Tai jos paljastuu, että se onkin adoptoitu. Ihmetellään vain, miksi se ei ollenkaan sovellu meille, Heikki sanoi.

– Kerrankin strategiasta puhutaan niin, että tavallinenkin työntekijä ymmärtää, Seppo sanoi.

– Itse asiassa pitkä kävelylenkki virkisti ajatuksia enemmänkin, sanoi Eero. – Olen jo jonkin aikaa miettinyt asiaa, ja nyt näyttää siltä, että koska mitkään minun ideani eivät saa vastakaikua johtoryhmässä, olen perustamassa omaa firmaa. Kun ollaan neljännen teollisen vallankumouksen äärellä, yritysten verkostoituminen saa ihan uutta vauhtia. Minulla on ajatuksena perustaa jonkinlainen verkostoiva yrityshautomo tai vastaava, auttaa yrityksiä löytämään toisensa.

– Jaa hautomo? kysyi Mauno. – Pitäisikö sen olla ensin yritysmunimo?

– Tai yrityshedelmöittämö? Yrityssiittämö? Irma pohti.

– Eeron yritysparittamo tai Yritysheruttamo? Seppo ehdotti.

Eero nauroi. Muut nostivat hämmästyneenä katseensa.

Irma sanoi: – Toivotan sinulle, Eero, onnea valitsemallasi tiellä. Minä kuitenkin pysyn täällä viimeiset työvuoteni. Mutta voin tulla sinulle joskus vaikka keittämään kahvia, jos tarvitset apua.

– Irma keittää hyvää kahvia, sanoi Mauno. – Teenjuojat harvoin osaavat.

– Mutta kahvinjuojat taas eivät ymmärrä teestä mitään, sanoi Sinikka. – Muistatteko, kun Heikki tilasi meille 5000 pussia mustaherukka-aromilla maustettua mörköteetä. Sitä ei juonut kukaan, mutta koko keittiö haisi.

– Tuoksui, sanoi Heikki. – Se oli täysimittainen hyötyloikka. Halpaa teetä ja ilmanraikastin samassa.

– Sitä voi uuttaa kylmään veteen, sanoi Seppo, – tulee hyvää mehua.

– Seppo nyt on kotitaloustekniikan ihmelapsi, Mauno sanoi. –  Muistatteko ne tarjoilut siellä mökillä kesällä. Minä lihoin viisi kiloa sinä yönä.

– Minä lihon nytkin pelkästään sitä nachopeltiä ajattelemalla, Sinikka sanoi.

Seppo näytti tyytyväiseltä. – Creme fraiche, hän sanoi, – siinä sen salaisuus.

– Neljäs teollinen vallankumous kuulostaa kyllä hyvältä, sanoi Heikki. – Meillähän on robotiikasta hyviä kokemuksia.

– Niin on, sanoi Eero ja näytti hetken haaveelliselta. 

Irma sahasi voiveitsellä viineriä kahtia. – Nämä ovat niin isoja, että näihin täytyisi suorastaan sitoutua, hän sanoi.

– Ja muruset varisee rinnuksille ja näppäimistölle, sanoi Mauno. – Kyllä perinteinen pitko olisi parasta kokouspullaa.

– Minä pitäisin kekseistä, sanoi Sinikka. – Niitä voi syödä yksi tai kaksi, ja loput säilyvät seuraavaan kokoukseen.

– Niin tai voitaisiin hankkia jotain pikkuleipiä, sanoi Seppo. – Kauralastuja, kaneliässiä tai…hei, minä keksin. Lusikkaleipiä! Mitä mieltä sinä olet, Eero?

Eero havahtui ajatuksistaan. – Niin mistä?

– Lusikkaleivistä! sanoi Seppo.

Eero mietti hetken. – Nyt kun olen lähdössä, hän sanoi, – en halua tehdä mitään linjauspäätöksiä, jotka sitoisivat seuraajaani liikaa. Teidän kannattaa ottaa asia esiin seuraavan esimiehenne kanssa.

– Tässä ajanhetkessä, sanoi Heikki ja puhdisti silmälasejaan villatakkinsa helmaan, – se on varmaan viisainta.

—————————————————————————–

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Tässä ajanhetkessä julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Ohitse kulkee miehet teknisen  
Kustannuspaikkaluettelo puhkeaa kukkaan 
Matriisi rakoilee
Strategia syntyy alateitse
Olisiko teillä hetki aikaa
Puhua seudun mystisestä portaalista

Puolipiste on taloussihteerin salarakas
Arvotaan seuraava varanumero
Kuka antaa elämänsä virkamiehen käsiin
Kenen käsissä sykkii virkamiehen sydän
Jaa kaikille, ehdottaa kone
Hylkää kaikki, ehdottaa kone 
Olen tehnyt ainakin miljoona sisäistä siirtopäätöstä

Työajan ja yöajan raja on harmaa
Uutan aamuteen
Illat vie kumihimo
Unohdin unelmani kansalaisopiston naulakkoon
Tämä on lokakuun pimeä puoli

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Rakastunut mandariini julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Eero palasi selailemaan avoimia työpaikkoja. Hänen nykyinen työmotivaationsa oli olematon, ja hän kaipasi elämäänsä muutosta. Aiemmin samassa tilanteessa hän oli alkanut suunnitella työpaikan vaihtoa. Mutta nyt kun hän katsoi sopivia työpaikkoja, mikään ei kiinnostanut. 

Hän luki läpi kuvauksia työpaikoista ja työtehtävistä ja tiesi todellisuuden niiden takana. Ihmiset tekivät töissä ihan jotain muuta kuin mikä oli työnantajan tarkoitus. Työntekijät pyrkivät kilpailemaan keskenään, ansaitsemaan joka käänteessä jotain lisähyötyä itselleen ja pönkittämään omaa itsetuntoaan. Uudessa työpaikassa tajuaa jo puolen vuoden jälkeen sisäiset valtapelit ja kunkin todelliset päämäärät. Ja silloin on liian myöhäistä. Omaa panostaan ja omaa aikaansa on investoinut työpaikalle liikaa. Silloin vain tyytyy, liittyy joukkoon ja alkaa suunnitella omaa seuraavaa peliliikettään, sivuilleen vilkuillen. 

Eero tunsi hyvin myös oman johtoryhmänsä keskinäisen kädenväännön ja nokittelujärjestyksen. Hän tiesi, kenen vitseille kukin nauraa, ja missä kohtaa hänen itsensä oli viisasta nyökytellä. Eeroa ei vain huvittanut enää. Hän ajatteli uraansa. Mitä muuta ura oli kuin ura: valmis kärrynjälki, jota seurata. Eero keinahteli levottomana ergonomisella työpistematollaan. Sydän lepatti kuin pikkulintu. Nuorena miehenä sydämen tykytys oli ollut lupaavaa ja kiihottavaa. Nykyisin hän pelkäsi sen olevan rytmihäiriö.

Irma ja Mauno istuivat kahvihuoneessa, kun Seppo ryntäsi paikalle. Sepon posket hehkuivat, hän oli aina innoissaan, kun sai kertoa jotain ensimmäisenä.

– Joko kuulitte, Ilmari on eronnut!

– Ihanko tosi? sanoi Irma. –  No, Hanna kyllä pärjää ilmankin. Olenkin aina ihmetellyt heitä, ovat vähän epäsuhtainen pari.

Ilmari tuli kahvihuoneeseen. 

– Olen kuullut, että sinulla on meneillään muutoksia elämässä, Mauno sanoi.

Ilmari virnisti ja kohotti kahvimukiaan. – Näin on!

– Ei sitten muuta kuin uutta hakemaan, jatkoi Mauno.

– On minulla jo seuraava katsottuna, sanoi Ilmari. – En kai minä nyt niin hullu ole, että olisin tyhjän päälle lähtenyt. Tässä iässä voi käydä niin, ettei uutta ihan pian löydykään. Minulla ei ole varaa edes minkäänlaiseen taukoon näissä asioissa.

Mauno nyökytteli. – No niin, onnittelut sitten vaan. Ja kyllä minä ymmärrän, Hanna nyt ei ollut mikään lottovoitto vaimoksi.

Ilmari nielaisi vahingossa liikaa kuumaa kahvia ja sai yskänpuuskan. – Taidan juoda tämän toimistossa loppuun, hän sanoi ja poistui.

– Ilmari erosi firmasta, Mauno hyvä, firmasta! Seppo hekotteli. –Ilmari erosi meiltä töistä ja aloittaa Parviäly Oy:llä. Hanna jatkaa meillä palkanlaskennassa edelleenkin.

Heikki harppoi kahvihuoneeseen. – Mitäs tämä nyt on? Minulla piti olla Eeron kanssa palaveri, mutta ovessa oli tämä lappu!

Irma, Mauno ja Seppo kumartuivat katsomaan keltaista Post-it -lappua. Siinä luki Eeron käsialalla: Lähdin kävelemään.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Erotako vai eikö erota julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Kun aloitin työni asiakaspalvelijana, en tiennyt, mihin ryhdyin. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Äitini varoitti minua alan vaaroista, mutta isäni sanoi, että voin aina vaihtaa alaa, jos työ ei minua miellytä. Nyt voin sanoa, että olisinpa kuunnellut äitiäni. Työ asiakaspalvelussa on kuin huumetta. Toisinaan rankan työpäivän jälkeen tuntuu, että nyt riittää, ei enää yhtään asiakasta. Kuitenkin, vaikka jalat ja järki sanovat muuta, sitä haluaa aina tavata vielä yhden asiakkaan, kuunnella vielä yhden kysymyksen ja täyttää vielä yhden toiveen.

Muistan eräänkin perjantai-illan eräässä katutason putiikissa N:n kaupungissa, kaukana täältä. Ulkona satoi, ja ohi suhahtavien autojen äänistä kuuli, että kaduille oli kertynyt isoja lätäköitä. Olisin jo sulkemassa kauppaa, kello seitsemän jälkeen kaupunki yleensä hiljeni ihmisten vetäytyessä koteihinsa syömään illallista perheittensä kanssa. Olin takanhuoneessa järjestelemässä hyllyjä, kun kuulin ulko-oveen kiinnitetyn kellon kilisevän. Kun kiirehdin kaupan puolelle, näin oven suussa seisovan hahmon, joka ravisteli sadetakistaan vesipisaroita ja astui sitten lähemmäs. Kun valo lankesi hänen kasvoilleen, tajusin, että edessäni seisoi vaativa asiakas. Asiakas, joka osasi vaatia palvelua. Asiakas, joka tiesi oikeutensa. Asiakas, jolle kelpasi vain paras. Tunsin sykkeeni kohoavan ja adrenaliinin syöksyvän suoniini. Sisältäni nousi pieni rukous asiakaspalvelijoiden jumalille: voi kunpa asiakas vielä tietäisi, mitä hän tahtoo! Mutta tiesin, että loppupeleissä se ei ollut ratkaisevaa.

Asiakas vastasi tervehdykseeni lyhyellä nyökkäyksellä ja karautti kurkkuaan.

–  Kauanko täällä täytyy odottaa, että saa palvelua? hän aloitti.

Vakuutin, että olen valmiina ja kysyin, miten voin olla avuksi.

–  Minä vain katselen, hän sanoi ja mitteli katseellaan kaupan hyllyjä. 

– Olkaa hyvä, kysykää sitten vain, sanoin, ja jäin tiskin taakse selailemaan kuittipinoa. 

Asiakas kierteli hetken huoneessa. Sitten hän kääntyi puoleeni.

– Haluaisin ostaa nauhaa, hän sanoi.

– Aivan, kyllä, meiltä löytyy nauhaa. Mitä materiaalia tahtoisitte?

– Onko teillä silkkinauhaa?

– Kyllä, meillä on kerrottua, käännettyä ja yksinkertaista silkkinauhaa.

– Haluan kerrottua. Onko teillä Kiinasta tuotua?

– Meillä on intialaista, kiinalaista ja uustuotettua australialaista. 

– Otan kiinalaista. Onko teillä orvokinsinistä?

– Kyllä meillä on, sen lisäksi tummanviolettia, sinipunaista, punasinistä ja karmiinia. Ja vielä sinertävää purppuraa, mutta sitä on vain yksinkertaisena.

– Otan orvokinsinistä, sanoi asiakas.

– Siis silkkistä, kerrottua, Kiinasta tuotua orvokinsinistä nauhaa. Meillä on sitä tässä kaupan varastossa tälläkin hetkellä. Paljonko laitetaan?

Asiakkaan silmissä näkyi ovela välähdys. Tähän asti olikin mennyt liian hyvin.

– 900 metriä.

– Hyvä herra, sanoin, – meillä ei ole tuollaista määrää. Voin heti myydä teille 550 metriä varastostamme, mutta loput voimme toimittaa vasta huomenna puoleen päivään mennessä.

Asiakas näytti tyrmistyneeltä.

– Eikö tämä ole olevinaan nauhakauppa?

– Kyllä, me olemme uskoakseni kaupungin paras nauhakauppa, mutta yleensä meiltä myydään pienempiä eriä. Voimme toimittaa loput teille huomenna kotiin, jos tahdotte.

–  Miten tämä on mahdollista? Saanko tavata esimiehenne?

Kumarsin vaatimattomasti tiskin takana. – Minä olen tämän liikkeen esimies.

Asiakas tuijotti minua vihaisena. 

– Voitte olla varma, hän sanoi, että valitan teistä kuluttaja-asiamiehelle, nauhakauppaliittoon, kaupungin yrityspalveluihin ja kirjoitan asiasta valituskirjeen paikallislehteen. Mainontanne on täysin harhaanjohtavaa, tarjontanne ei vastaa kuluttajan odotuksia. Haluan 900 metriä kiinalaista, kerrottua, orvokinsinistä silkkinauhaa tässä, heti ja nyt. 

–  Valitettavasti voin toimittaa osan nauhasta vasta huomenna aamupäivällä. Minun täytyy tilata sen naapurikaupungin varastolta. Mutta voisin luvata teille 15 prosentin tukkualennuksen tästä määrästä. 

– Antaa olla, sanoi mies ja harppoi ulko-ovelle. – Minä tilaan netistä. 

Asiakkaan kohtaamisessa tarvitaan strategiaa, valmistautumista ja sitä, mitä Napoleon nimitti aamukolmen rohkeudeksi. Luovuin työstä terveydellisistä seikoista muutama vuosi sitten, mutta edelleen näen unia kellon kilahduksesta tai oven kolahduksesta merkkinä uudesta asiakkaasta. Joskus ne ovat painajaisia, mutta eivät aina. Joskus tunnen herätessäni epämääräistä kaihoa takaisin taistelukentälle. Olen kuitenkin saavuttanut suurimmat voittoni nimenomaan asiakaspalvelussa. Ne muistot lämmittävät mieltäni edelleen, silloinkin, kun asiakaskohtaamisten sieluuni kovertamat haavat pitävät minua hereillä pitkinä talviöinä.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Vanha veteraani muistelee julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Joidenkin instituutioiden uudistuminen on varmistettu. Lait, jopa perustuslaki, päivitetään ajan tasalle. Kansalaisille annetaan mahdollisuus vaihtaa valtuutetut ja kansanedustajat neljän vuoden välein. Presidentti voi olla virassaan vain kaksi kuuden vuoden jaksoa peräkkäin. Kekkosen ajasta opittiin jotain. Jopa kirkko joutuu uudistamaan käytäntöjään, palvelujaan ja tulkintojaan, vaikka perusjutuista pyritään pitämään kiinni.

Virkamiehet ja aviopuolisot edustavat institutionaalista pysyvyyttä. Toiset valitaan toistaiseksi ja toiset kunnes kuolema erottaa. Jos muutostarvetta ilmenee, eikä osapuolilla ole asiasta yksimielisyyttä, aviopuolisosta pääsee eroon helpommin.

Joillakin ammattialoilla muutokset tulevat ulkoapäin niin nopeasti, ettei omaa muutostarvetta ehdi kokea. Joskus muutos pitää aloittaa itse. Kolme vuotta on kunniallinen aika samalla työnantajalla ennen kuin alkaa vilkuilla tositarkoituksella ympärilleen. Yksi vuosi on käytetty opetteluun, toinen toistamiseen, kolmas muuttamiseen. Viisi vuotta on hyvä väli vaihtaa tehtäviä. Seitsemän vuoden jälkeen on jo syytä katsoa pukuhuoneen peiliin. Avioliittoon vertaaminen loppuu tähän, sitä en uskalla aikatauluttaa samaan tapaan.

Muutos ei aina vaadi työpaikan vaihtoa, Työtehtävien muuttuminen, työnkierto, organisaatiomuutos tai palvelumallin perusteellinen uudistus riittää. Joskus opiskelu saa aikaan uuden näkökulman tai uuden innostumisen. Työtovereiden vaihtuminen muuttaa työyhteisön dynamiikkaa niin, että yhtäkkiä huomaa olevansa ihan uudessa työpaikassa, vaikka oma tehtävä olisi pysynyt ennallaan.

Pitkän kesän jäljiltä ajatukseni pyörivät enemmän hyönteisissä kuin työelämässä. Hyönteisten metamorfooseja voi melkein kadehtia. Ihmisen näkökulmasta toukka vaikuttaa valmistautumiselta lopulliseen kehitysvaiheeseen, ja kaunis perhonen on se täydellinen lopputulos. Jos olisit hyönteinen, olisitko nykyisessä elämänvaiheessasi toukka vai perhonen? Tai ehkä olet siinä välissä, kotilossa, ja puhkeamisesi kukkaan on vielä edessä. Oletan, että munavaiheessa olevat eivät lue tätä blogia. 

Voihan olla niinkin, että esimerkiksi sudenkorento kaipaa jännittävää toukkavaihetta, jolloin asuttiin järvenpohjassa ja elettiin täysillä. Alamäki alkoi, kun noustiin vedestä ylös. Lisääntymisen jälkeinen lentely, jota ihmiset ihastelevat kesäiltaisin, on korennon näkökulmasta vuodeosastovaihe. 

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Muutoksen tukevissa kourissa julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

– Eikö vaimosi päässyt? kysyi Sepon vaimo.

– Olisit sinä voinut tuoda jonkun muunkin, heitti Seppo. Eero mulkaisi häntä vihaisesti, mutta muisti sitten, että ollaan vapaalla.

– Onhan meitä tässä, Eero sanoi väkinäisesti naurahtaen. Hän tiesi kuittaavansa tällä vierailulla muuten edessä olevat Sepon 60-vuotiskahvit. Hänellä oli suunnitelma. Kehutaan tarjoilut ja tilat, kierretään keskustelemassa jokaisen kanssa vuorollaan hetki, sitten vilkaisu kännykkään ja otsan harmistunut rypistys. Eero oli tullut omalla autollaan päästäkseen lähtemään ajoissa. 

– Pirtissä onkin jo tarjolla kahvia ja karjalanpiirakkaa, olkaa hyvät, kuulutti Seppo. – Sitten saunotaan ja grillataan makkaraa!

Myöhemmin illalla Irma seisoi Maunon vaimon Eevan kanssa rannassa. Mauno oli päättänyt lähteä soutelemaan. Hänen ihonsa punoitti saunan jälkeen ja valkoinen paita oli hikinen. Irman mielestä hän näytti merirosvolta kantaessaan airoja olkapäällään kohti rantakaislikossa keinahtelevaa venettä. Seppo asetteli verannalle tarjolle savustamaansa kalaa ja uusia perunoita ja huuteli muita syömään.

– Täällä on liikaa hyttysiä, minä ainakin menen sisälle, sanoi Eeva. 

– Tuletko sinä, Irma? kysyi Mauno.

– Tulen, vastasi Irma, ja kapusi veneen kokkaan istumaan. Mauno työnsi veneen irti rannasta ja istui soutajan paikalle.

Kun Seppo alkoi tarjoilla iltapalaksi nachopeltiä meksikolaisen oluen kera, Eero otti olutpullon mukaansa ja lähti ulos. Melkein kaikki puolisot oli kohta jututettu ja hän voisi lähteä kotiin. Eero kurkisti saunakamariin. Maunon vaimo Eeva istui ikkunan ääressä. Kesäyön auringon matalalta paistavat säteet saivat Eevan hiukset hohtamaan valkoisena kehänä. Eevalla oli edessään iso palapelilaatikko, josta hän poimi palasia eteensä pöydälle. 

– Minä teen alppimökin, tee sinä taivas, sanoi Eeva.

Eero katsoi kannen kuvaa, josta yli puolet oli tasaisen sinistä taivasta ja nauroi ääneen. Hän kuitenkin istui Eevaa vastapäätä ja kaatoi osan palasista eteensä. Sinisistä paloista alkoi vähitellen erottua eri sävyjä. Lähellä vuoria taivas oli vaaleampaa. Muutama pilvihaituva kulki taivaan poikki. Eero yhdisteli paloja paikoilleen kuunnellen samalla Maunon vaimon juttelua. 

Aamulla Eero heräsi saunakamarin sohvalta, kun aurinko paistoi hänen silmiinsä. Pöydällä oli valmis palapeli. Hän oli nukkunut vaatteet päällään ja paita oli hiestä nihkeä. Pihalla näkyi Eeron auton lisäksi enää Sepon pakettiauto ja Irman Toyota, muut olivat ilmeisesti lähteneet. Eero asteli rantaan ja riisui vaatteensa. Yö oli ollut viileä. Aamuaurinko ei vielä lämmittänyt, mutta sen säteet saivat hennon usvan nousemaan järven pinnalta. Vesimittarit säntäilivät hänen tieltään, kun hän kahlasi syvemmälle veteen. Jostain kuului kyyhkysten hysteeriseltä kuulostava kujerrus. Eero ei ollut uinut järvessä moneen vuoteen. Edellisenä syksynä hän oli käynyt aamuisin uimahallilla vetämässä kilometrin ennen töihin menoa. Tämä oli erilaista. Eero ui rauhallisin vedoin kohti järvenselkää. 

Hän huomasi veneen lähestyvän ja ui sitä kohti. 

– Huomenta, Eero, sanoi veneen perässä istuva Irma. – Olen miettinyt, ja puhunut Maunonkin kanssa. Siitä varhennetusta eläkkeestä, mitä jos minä jatkaisin osa-aikaisena?

– Hyvä on, sanoi Eero, ja räpytteli vettä silmistään hengästyneenä. Hänen märät hiuksensa roikkuivat otsalla. – Kyllä se varmaan järjestyy, Irma. Laitetaan järjestymään.

– Siitä tulee suuri muutos meille kaikille, Mauno sanoi. – Tuletko kyytiin?

– Ei kiitos, minä uin perässä

–Mennään aamiaiselle, sanoi Irma. – Seppo lupasi paistaa lättyjä.

Eero ui veneen perässä, mutta kääntyi vielä ennen rantaa selälleen. Hän kellui katsellen sinistä taivasta. Pajulintu luritti rannan pusikossa kuin viimeistä päivää. Kauempaa kuului joutsenten kiljahtelua.  Hänen ajatuksensa hipaisivat tuttua huolikimppua: töitä, velkaa, vaimoa, tyttöystävää, salaisuuksia, lupauksia ja odotuksia. Se kaikki tuntui nyt kaukaiselta. Takana oli rankka talvi, ja seuraava talvi oli tulossa. Mutta nyt, tällä hetkellä, kaikki tuntui keveältä. 

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Yö Sepon mökillä julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Irma valitsi ikkunan edessä oleva pöydän ja asetteli villatakkinsa tuolin selustalle. Hän nosti muistikirjansa ja kalenterinsa työpöydälle ja asetteli niiden viereen kaksi lyijykynää ja puhelimen. Hän piti muutoksista silloin, kun ne olivat pieniä ja helposti hallittavissa.

– Älä liikaa sisusta, tokaisi Mauno. – Ei täällä kellään ole omia paikkoja. Jokainen valitsee oman paikkansa fiiliksen mukaan. Kun haet kahvia, minä ehkä tahdon istua siihen.

– Minä en juo kahvia, vastasi Irma, ja nosti laukustaan termospullon ja mukin. Hän oli aamulla säätänyt tuolin selkänojan ja korkeuden itselleen sopivaksi, eikä hänellä ollut aiettakaan antaa tuolia Maunon pahoinpideltäväksi.

Seppo oli huomannut saaneensa sähköpöydän. Kerrottuaan ikivanhan vitsin sähkötuolista hän surautteli nyt pöytäänsä edestakaisin. – Mikähän järki tässä on? hän ihmetteli ja lepuutti leukaansa pöydän reunalla. – Eihän tässä ulotu edes näppäimille! 

– Katsokaa, ei käsiä, Mauno huusi ja otti pitkän hörpyn leukansa tasolla olevasta kahvimukista. 

Eero saapui paikalle vasta iltapäivällä. Hän oli aamulla teeskennellyt nukkuvaa, kunnes hänen vaimonsa oli lähtenyt töihin. Sen jälkeen hän oli istunut keittiön pöydän ääressä ja tehnyt keskittyneesti ainakin kolmen päivän työt äkkiä vallanneessa flow-tilassa. Ajastettu kahvinkeitin oli sammunut naksahtaen, mutta Eero oli jatkanut koko ajan haaleamman kahvin juomista malttamatta keskeyttää kirjoittamista. Vasta kun äänettömälle laitetun kännykän näytölle oli ilmestynyt muistutus toimistopalaverista, hän oli noussut ja alkanut valmistautua lähtemään.

Eero oli tavallistakin haluttomampi menemään työpaikalle. Hän ennakoi joutuvansa ratkomaan väistötilojen synnyttämiä riitoja. Mikähän siinä oli, että toimiston porukalla ei ollut minkäänlaista yhteishenkeä? He olivat periaatteessa samalla puolella. Heillä oli yhteiset työtehtävät, ja työt sinällään sujuivatkin. Silti he onnistuivat riitaantumaan mitä pienimmistä arkisista asioista. Jo yhteinen taukotila aiheutti ristiriitoja. Eero pystyi kuvittelemaan, millainen tunnelma olisi nyt, kun kaikki olivat joutuneet työskentelemään samassa huoneessa. Heikki valittaisi Sepon pitämästä yninästä. Irma valittaisi Maunon partavedestä. Mauno valittaisi Irman sekaantuvan muiden työtehtäviin. Seppo valittaisi joskus 80-luvulla kokemastaan vääryydestä. Sinikka valittaisi tiedottamisen jälleen epäonnistuneen.  

Eero saapui teknisten toimistolle ja istuutui viimeisen tyhjän pöydän ääreen. Huoneessa oli pahaenteisen hiljaista. Oliko hänen poissa ollessaan tapahtunut jotain peruuttamatonta, josta ei päästäisi eteenpäin kuin työpsykologin ja työn ohjauksen avulla?

Toimiston ovelle ilmestyi pitkä ja vanttera siniseen univormuun pukeutunut vartiointiliikkeen mies. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti vihaisena jokaista vuorotellen. – Kuka on pysäköinyt minun parkkipaikalleni? hän jyrähti. – Kuka teistä on Irma Lilja?

Irma nousi säikähtyneenä pystyyn. – Minä olen Irma, hän sanoi ääni vapisten.

Mauno asteli työpöytänsä takaa ja asettui seisomaan Irman viereen. – Minä olen Irma, hän sanoi.

Seppo pongahti seisomaan. – Minä olen Irma! hän ilmoitti.

Eero huokasi, katsoi alaisiaan ja nousi sitten seisomaan. – Minä olen Irma, hän sanoi.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Toimisto väistötiloissa julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

En ymmärtänyt tilannetta. Minulla ei ollut mitään robotteja vastaan. Tunsin monia robotteja, ja jotkut heistä olivat jopa hyviä ystäviäni. Silti olin varma, että olen ihminen. Minulla oli tunteita, herranen aika, olin ehkä jopa herkempi kuin useammat muut. Minä muistin vanhempani, muistin lapsuuteni täynnä erilaisia päiviä, iloisia ja surullisia. Nukuin yöllä ja näin unia. Tunsin nälkää, väsymystä ja ajoittaista eksistentiaalista ahdistusta. Joskus nauroin hysteerisenä muiden mukana kahvihuoneessa, kun työvuorot olivat venyneet pitkiksi. Tai jos minua kutitettiin.

Jokin kaukainen Shakespeare-sitaatti tuli mieleeni. Vuodanko minä verta, jos minua pistetään?  Katselin sinisiä suonia ranteessani. Sitten kauhistuin. Ajattelinko minä itse vai pelkillä kirjallisuussitaateilla? 

Katselin käsiäni uudelleen. Ihoni oli sileää, olin vielä nuori. Rystysten kohdalla oli tuskin havaittavaa ruudukkoa, josta vanhemmiten muodostuisi ryppyverkosto. Kädenselän verisuonet olivat sileänä ihon alla. Sormeni olivat suorat ja niveleni tasaiset. 

Ajattelin kaikkia niitä ryhmyisiä käsiä, joita olin töissä pitänyt nuorten käsieni välissä. Nivelet olivat muhkuraiset ja jäykistyneet. Maksaläikät värittivät kädenselkien ihoa ja suonet nousivat esiin selvinä kohoumina. Muistin pidelleeni vanhojen ihmisten kylmiä käsiä kuoleman tuskin havaittavalla hetkellä. Tai joskus kättäni puristettiin loppuun asti, ja puristuksen heltiämisestä tajusin heti kuoleman käyneen. Silloin merkitsin kellonajan muistiin, mutta usein pysyin vielä hetken vuoteen ääressä ja pidin toista kädestä. Kuolleet tuntuivat hetken aikaa niin yksinäisiltä.

Yleensä minut kutsuttiin paikalle viimeisiksi tunneiksi. Ihmettelin hoitajien taitoa ennustaa kuoleman tulo. Joskus aamutoimien aikaan joku huomaa asukkaan jalkojen kylmenemisestä lähdön olevan lähellä, ja silloin paikalle kutsutaan omaiset ja minut. Yhä useammin se olin vain minä, joka istui kuolevan kanssa. Joskus jopa vaihdoimme pari sanaa, vaikka oli vaikea saada selvää rahisevista kuiskauksista. En voinut olla varma, kuuleeko toinen vastaukseni. Yleensä sanoin vain: ”No niin, kaikki on hyvin, ei mitään hätää”.

Pesin käteni ja katsoin vielä hetken peiliin. Äkkiä kysymys ihmisyydestäni ei ollut enää tärkeä. Olin minä sitten lihaa tai synteettistä solukkoa, olin hoitanut hommani hyvin. Olin ollut inhimillinen toisille, usein jopa enemmän kuin ihmiset itse. Jos minä en ollut ihminen, kuka sitten oli?

Laitoin naamioni takaisin. 

”Mikko, oletko sinä täällä?” kuului hoitajan ääni oven takaa. ”Pystytkö jäämään yövuoroon, siellä on Koskinen huoneessa neljä kohta valmis?” Nyökkäsin peilikuvalleni ja lähdin jatkamaan töitäni.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Ihmisen kädet julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Kävelemisestä on aina kirjoitettu paljon. Filosofit ja kirjailijat ovat kertoneet kävelyn hyödyistä ajattelulle ja luovuudelle, siinä missä nykyisin kirjoitetaan kävelyn terveysvaikutuksista. Kävely on ollut tietysti tapa siirtyä paikasta toiseen silloin, kun ei omista hevosta tai paikkakunnalla ei ole joukkoliikennettä. Kävely on kuitenkin ollut myös joutilaan kansalaisen etuoikeus. Ja Jumalakin käveli illalla paratiisissa.

Henry David Thoreaun mukaan kävely on nimenomaan seikkailua. Hän kirjoittaa hieman väheksyen meistä, jotka palaamme kävelylenkiltä kotiin, aina ”samalle liedensyrjälle”. Silloin ”puolet kävelystä on vain omien jälkiemme tallaamista”. Mitä hän sanoisi siitä, että emme edes lähde hiihtämään, ellei joku tee meille latua valmiiksi!

J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru sormusten herrassa polut seikkailuihin alkoivat kotiovelta. Se polku, joka vie vaaroihin ja koko elämän muuttaviin tapahtumiin alkaa heti, kun astuu ulos. Lähdemme aamuisin kotoa varsin huolettomasti, kun ottaa huomioon, että koskaan ei voi palata takaisin samaan paikkaan ja samaan hetkeen. 

Jane Austenin kirjoissa kävelystä puhutaan paljon. Kävely on erään yhteiskuntaluokan tapa viettää vapaa-aikaa. Kävelyä on kuitenkin monenlaista. Toiset kävelevät ympäri salonkia juuri niin sävyisästi kuin asema edellyttää, tietoisina toisten katseista. Varsinaiset sankarittaret kävelevät pitkin nummia niin, että kura roiskuu, hetken vapaana yhteisön odotuksista.

Jyrki Vainonen vertaa kirjassaan ”Askelia” kirjan lukemista kävelemiseen. Kirjailija johdattelee lukijan polulle, kuvailee ympäristöä, vie lukijan seuraamaan erilaisia tapahtumia. Joskus lukija eksyy: hän kulkeekin koivikossa, vaikka kirjailija on vienyt hänet synkkään kuusimetsään. Lukija voi jättää huomiotta kirjailijan tien reunaan asettamat vihjeet tulevasta. Jos lukija sanoo, ettei ymmärtänyt mitään koko kirjasta, silloin ollaan oltu reilusti eksyksissä. Vainosen mukaan lukijalla on myös vapaus ja oikeus eksyä ja seikkailla omilla poluillaan. Myös lukija tekee kirjan.

Joskus unta hakiessani ajattelen käveleväni jotain tuttua reittiä. Keskityn tarkkaan maiseman yksityiskohtiin. Unenhakureittini oli pitkään lehdenjakopiiri numero 86 Tampereella, mutta nykyisin en muista sitä enää tarpeeksi tarkkaan. Ja tässä yksityiskohdat ovat tärkeitä. Keskittyminen niihin hidastaa pään sisäistä matkantekoa niin, että ajautuu huomaamattaan unen rytmiin.

Näettekö koskaan vaellusunia? Uni tuntuu jatkuvan pitkään, koko ajan ollaan matkalla johonkin ja matka myös etenee. Ne ovat harvinaisia, mutta tuntuvat herättyä painokkailta ja merkityksellisiltä. Toisin kuin ne piinaavat unet, joissa aina jokin viivästyttää lähtöä eikä koskaan päästä liikkeelle.   

Kävely on hidasta, joskus tuskallisen hidasta. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, ei ainakaan tarpeeksi paljon. Kävely eteläpohjalaisella peltosuoralla on suoranaista sensomotorista deprivaatiota. Kävelet kolme varttia toiseen suuntaan ja kolme varttia takaisin, maisema pysyy koko ajan samana.

Ikävystymistä lievittämään voi hankkia kävelyseuraa tai kuunnella musiikkia, äänikirjaa tai podcasteja. Kävelyn näennäisessä tylsyydessä on kuitenkin se filosofien kuvaama merkillinen teho. Raikkaan ulkoilman, aivojen hölskyvän liikkeen ja hitauden seurauksena pään sisällä alkaa tapahtua. Ja kun teknologia on tuonut meille vapaata aikaa ja demokratia oikeuden päättää omista poluistamme, olemme vapaita kulkemaan ihan vain omassa tahdissamme.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Kävellen julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.