– Tässä on Eero sinun postisi, Heikki sanoi ja ojensi Eerolle kirjekuoren.

– Hei, se on Turusta! Seppo kurkki Heikin olan yli.

– Rauhoittukaa, Eero sanoi. – Ei paperiposti vielä noin harvinaista ole. Hän avasi kuoren. – Täällä on vain todistus Turun viikonloppukursseista.

– Jaa huorinteosta saa nykyään diplomin, mutisi Seppo Heikille.

– Varo tai se lähtee taas kävelemään, mutisi Heikki takaisin.

Eero seisoi pöydän päädyssä ja mietti miten aloittaisi palaverin. 

– Pari viikkoa sitten minulla oli pieni tuumaustauko, hän aloitti. – Sellainen pieni irtiotto keskellä työviikkoa. Kun alkoi sataa, poikkesin kirjastoon. Siellä silmiini osui eräs kirja, The Subconscious Mind of Corporation and Ostracizing Strategy. Se on alkujaan ilmestynyt Itävallassa vuonna 1930. Lueskelin sitä ja se oli kiehtova teos. Lähtökohtana on jokaisen työntekijän oman psyykeen kerrokset. Yritys on enemmän kuin osiensa summa myös psyyketasolla. Yrityksillä on oma piilotajuntansa. Se on osa yrityksen syntyhistorian, eri vaiheiden ja koko henkilöstön, niin menneen kuin nykyisen, muodostamaa joukkosielua. Jos yrityksen psyyke on vahva, se hylkii ulkoa tulevaa vaikuttamista. Ja jos johtoryhmä ei ole osa tätä joukkopsyykeä, se ei pysty tuomaan tekemäänsä strategiaa osaksi toimintaa. Strategian ei pitäisi tulla yrityksen psyyken ulkopuolelta vaan sisäsyntyisesti. 

– Ei vaan sisäsiittoisesti! innostui Heikki, – Ja sitten sen voi synnyttää! Ja imettää ja ruokkia, jotta se kasvaa!

– Ja vaihtaa vaipat, jos strategiasta vuotaa tai roiskuu jotain, Sinikka lisäsi.

– Niin niin, jatkoi Heikki, – koko yritys hoivaa strategiaa.

– Entä sitten, kun se kasvaa isoksi ja haluaa muuttaa pois firmasta? Irma kysyi.

– Tai alkaa seurustella kilpailijafirman strategian kanssa, Mauno kysyi.

– Tai jos paljastuu, että strategian isä on joku naapurifirmasta, Sinikka kysyi.

– Tai jos paljastuu, että se onkin adoptoitu. Ihmetellään vain, miksi se ei ollenkaan sovellu meille, Heikki sanoi.

– Kerrankin strategiasta puhutaan niin, että tavallinenkin työntekijä ymmärtää, Seppo sanoi.

– Itse asiassa pitkä kävelylenkki virkisti ajatuksia enemmänkin, sanoi Eero. – Olen jo jonkin aikaa miettinyt asiaa, ja nyt näyttää siltä, että koska mitkään minun ideani eivät saa vastakaikua johtoryhmässä, olen perustamassa omaa firmaa. Kun ollaan neljännen teollisen vallankumouksen äärellä, yritysten verkostoituminen saa ihan uutta vauhtia. Minulla on ajatuksena perustaa jonkinlainen verkostoiva yrityshautomo tai vastaava, auttaa yrityksiä löytämään toisensa.

– Jaa hautomo? kysyi Mauno. – Pitäisikö sen olla ensin yritysmunimo?

– Tai yrityshedelmöittämö? Yrityssiittämö? Irma pohti.

– Eeron yritysparittamo tai Yritysheruttamo? Seppo ehdotti.

Eero nauroi. Muut nostivat hämmästyneenä katseensa.

Irma sanoi: – Toivotan sinulle, Eero, onnea valitsemallasi tiellä. Minä kuitenkin pysyn täällä viimeiset työvuoteni. Mutta voin tulla sinulle joskus vaikka keittämään kahvia, jos tarvitset apua.

– Irma keittää hyvää kahvia, sanoi Mauno. – Teenjuojat harvoin osaavat.

– Mutta kahvinjuojat taas eivät ymmärrä teestä mitään, sanoi Sinikka. – Muistatteko, kun Heikki tilasi meille 5000 pussia mustaherukka-aromilla maustettua mörköteetä. Sitä ei juonut kukaan, mutta koko keittiö haisi.

– Tuoksui, sanoi Heikki. – Se oli täysimittainen hyötyloikka. Halpaa teetä ja ilmanraikastin samassa.

– Sitä voi uuttaa kylmään veteen, sanoi Seppo, – tulee hyvää mehua.

– Seppo nyt on kotitaloustekniikan ihmelapsi, Mauno sanoi. –  Muistatteko ne tarjoilut siellä mökillä kesällä. Minä lihoin viisi kiloa sinä yönä.

– Minä lihon nytkin pelkästään sitä nachopeltiä ajattelemalla, Sinikka sanoi.

Seppo näytti tyytyväiseltä. – Creme fraiche, hän sanoi, – siinä sen salaisuus.

– Neljäs teollinen vallankumous kuulostaa kyllä hyvältä, sanoi Heikki. – Meillähän on robotiikasta hyviä kokemuksia.

– Niin on, sanoi Eero ja näytti hetken haaveelliselta. 

Irma sahasi voiveitsellä viineriä kahtia. – Nämä ovat niin isoja, että näihin täytyisi suorastaan sitoutua, hän sanoi.

– Ja muruset varisee rinnuksille ja näppäimistölle, sanoi Mauno. – Kyllä perinteinen pitko olisi parasta kokouspullaa.

– Minä pitäisin kekseistä, sanoi Sinikka. – Niitä voi syödä yksi tai kaksi, ja loput säilyvät seuraavaan kokoukseen.

– Niin tai voitaisiin hankkia jotain pikkuleipiä, sanoi Seppo. – Kauralastuja, kaneliässiä tai…hei, minä keksin. Lusikkaleipiä! Mitä mieltä sinä olet, Eero?

Eero havahtui ajatuksistaan. – Niin mistä?

– Lusikkaleivistä! sanoi Seppo.

Eero mietti hetken. – Nyt kun olen lähdössä, hän sanoi, – en halua tehdä mitään linjauspäätöksiä, jotka sitoisivat seuraajaani liikaa. Teidän kannattaa ottaa asia esiin seuraavan esimiehenne kanssa.

– Tässä ajanhetkessä, sanoi Heikki ja puhdisti silmälasejaan villatakkinsa helmaan, – se on varmaan viisainta.

—————————————————————————–

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Tässä ajanhetkessä julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Kun aloitin työni asiakaspalvelijana, en tiennyt, mihin ryhdyin. Olin nuori ja tarvitsin rahaa. Äitini varoitti minua alan vaaroista, mutta isäni sanoi, että voin aina vaihtaa alaa, jos työ ei minua miellytä. Nyt voin sanoa, että olisinpa kuunnellut äitiäni. Työ asiakaspalvelussa on kuin huumetta. Toisinaan rankan työpäivän jälkeen tuntuu, että nyt riittää, ei enää yhtään asiakasta. Kuitenkin, vaikka jalat ja järki sanovat muuta, sitä haluaa aina tavata vielä yhden asiakkaan, kuunnella vielä yhden kysymyksen ja täyttää vielä yhden toiveen.

Muistan eräänkin perjantai-illan eräässä katutason putiikissa N:n kaupungissa, kaukana täältä. Ulkona satoi, ja ohi suhahtavien autojen äänistä kuuli, että kaduille oli kertynyt isoja lätäköitä. Olisin jo sulkemassa kauppaa, kello seitsemän jälkeen kaupunki yleensä hiljeni ihmisten vetäytyessä koteihinsa syömään illallista perheittensä kanssa. Olin takanhuoneessa järjestelemässä hyllyjä, kun kuulin ulko-oveen kiinnitetyn kellon kilisevän. Kun kiirehdin kaupan puolelle, näin oven suussa seisovan hahmon, joka ravisteli sadetakistaan vesipisaroita ja astui sitten lähemmäs. Kun valo lankesi hänen kasvoilleen, tajusin, että edessäni seisoi vaativa asiakas. Asiakas, joka osasi vaatia palvelua. Asiakas, joka tiesi oikeutensa. Asiakas, jolle kelpasi vain paras. Tunsin sykkeeni kohoavan ja adrenaliinin syöksyvän suoniini. Sisältäni nousi pieni rukous asiakaspalvelijoiden jumalille: voi kunpa asiakas vielä tietäisi, mitä hän tahtoo! Mutta tiesin, että loppupeleissä se ei ollut ratkaisevaa.

Asiakas vastasi tervehdykseeni lyhyellä nyökkäyksellä ja karautti kurkkuaan.

–  Kauanko täällä täytyy odottaa, että saa palvelua? hän aloitti.

Vakuutin, että olen valmiina ja kysyin, miten voin olla avuksi.

–  Minä vain katselen, hän sanoi ja mitteli katseellaan kaupan hyllyjä. 

– Olkaa hyvä, kysykää sitten vain, sanoin, ja jäin tiskin taakse selailemaan kuittipinoa. 

Asiakas kierteli hetken huoneessa. Sitten hän kääntyi puoleeni.

– Haluaisin ostaa nauhaa, hän sanoi.

– Aivan, kyllä, meiltä löytyy nauhaa. Mitä materiaalia tahtoisitte?

– Onko teillä silkkinauhaa?

– Kyllä, meillä on kerrottua, käännettyä ja yksinkertaista silkkinauhaa.

– Haluan kerrottua. Onko teillä Kiinasta tuotua?

– Meillä on intialaista, kiinalaista ja uustuotettua australialaista. 

– Otan kiinalaista. Onko teillä orvokinsinistä?

– Kyllä meillä on, sen lisäksi tummanviolettia, sinipunaista, punasinistä ja karmiinia. Ja vielä sinertävää purppuraa, mutta sitä on vain yksinkertaisena.

– Otan orvokinsinistä, sanoi asiakas.

– Siis silkkistä, kerrottua, Kiinasta tuotua orvokinsinistä nauhaa. Meillä on sitä tässä kaupan varastossa tälläkin hetkellä. Paljonko laitetaan?

Asiakkaan silmissä näkyi ovela välähdys. Tähän asti olikin mennyt liian hyvin.

– 900 metriä.

– Hyvä herra, sanoin, – meillä ei ole tuollaista määrää. Voin heti myydä teille 550 metriä varastostamme, mutta loput voimme toimittaa vasta huomenna puoleen päivään mennessä.

Asiakas näytti tyrmistyneeltä.

– Eikö tämä ole olevinaan nauhakauppa?

– Kyllä, me olemme uskoakseni kaupungin paras nauhakauppa, mutta yleensä meiltä myydään pienempiä eriä. Voimme toimittaa loput teille huomenna kotiin, jos tahdotte.

–  Miten tämä on mahdollista? Saanko tavata esimiehenne?

Kumarsin vaatimattomasti tiskin takana. – Minä olen tämän liikkeen esimies.

Asiakas tuijotti minua vihaisena. 

– Voitte olla varma, hän sanoi, että valitan teistä kuluttaja-asiamiehelle, nauhakauppaliittoon, kaupungin yrityspalveluihin ja kirjoitan asiasta valituskirjeen paikallislehteen. Mainontanne on täysin harhaanjohtavaa, tarjontanne ei vastaa kuluttajan odotuksia. Haluan 900 metriä kiinalaista, kerrottua, orvokinsinistä silkkinauhaa tässä, heti ja nyt. 

–  Valitettavasti voin toimittaa osan nauhasta vasta huomenna aamupäivällä. Minun täytyy tilata sen naapurikaupungin varastolta. Mutta voisin luvata teille 15 prosentin tukkualennuksen tästä määrästä. 

– Antaa olla, sanoi mies ja harppoi ulko-ovelle. – Minä tilaan netistä. 

Asiakkaan kohtaamisessa tarvitaan strategiaa, valmistautumista ja sitä, mitä Napoleon nimitti aamukolmen rohkeudeksi. Luovuin työstä terveydellisistä seikoista muutama vuosi sitten, mutta edelleen näen unia kellon kilahduksesta tai oven kolahduksesta merkkinä uudesta asiakkaasta. Joskus ne ovat painajaisia, mutta eivät aina. Joskus tunnen herätessäni epämääräistä kaihoa takaisin taistelukentälle. Olen kuitenkin saavuttanut suurimmat voittoni nimenomaan asiakaspalvelussa. Ne muistot lämmittävät mieltäni edelleen, silloinkin, kun asiakaskohtaamisten sieluuni kovertamat haavat pitävät minua hereillä pitkinä talviöinä.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Vanha veteraani muistelee julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Irma ei osannut uida. 

Neljännen luokan todistukseen laitettiin uimataidon kohdalle rasti, ja sillä todistuksella haettiin oppikouluun. Irmalle oli luvattu, että hän pääsisi edeltävänä kesänä kirkonkylällä pidettävään uimakouluun. Irma oli aina pitänyt vedestä, ja hän oli kesäisin pulikoinut naapurin lasten kanssa savipohjaisessa pienessä järvessä kotinsa lähellä. Hän oli kuitenkin pitänyt sitkeästi kiinni uimarenkaana käytetystä auton sisäkumista. Irma osasi melkein uida. Sitten, kun hän pääsisi uimakouluun, hän oppisi oikeasti.

Uimakoulun alkaessa isä oli kyydinnyt Irman kirkonkylän uimarannalle. Irma huomasi, että isä jännitti uimakoulua. Isä oli ollut autossa vakava ja lyhytsanainen. Hän jäi odottamaan rannalle uimaopetuksen ajaksi ja tepasteli rannalla hermostuneesti edestakaisin.

– Varovasti, Irma, hän oli välillä huutanut. – Irma, älä mene niin syvälle, pysy rannassa!

Isän pelokas ääni oli puristanut Irman sydäntä niin, että hän oli kahden päivän jälkeen pyytänyt, ettei uimakouluun tarvitsisi enää mennä. Isän silminnähtävä helpotus oli hiukan lieventänyt Irman omaa pettymystä. Hän jatkoi opettelua omin päin, osasihan hän melkein uida, mutta todistukseen tuli kuitenkin merkintä uimataidottomuudesta. Seuraava kesä oli kylmä ja sateinen. Irma sairasti sitkeää korvatulehdusta, eikä saanut käydä järvellä muiden kanssa.

– Ei se haittaa, hän sanoi. – En minä siitä uimisesta niin välittänyt.

Äiti tuhahti, mutta isä veti Irman kainaloonsa. – Isän tyttö, hän sanoi. – Katsellaan me vain rannalta. 

Oppikoulun voimistelunopettaja kävi läpi edessään olevaa oppilaslistaa. Hän rypisti kulmiaan, otti silmälasit paidan rintataskusta ja luki sitten listan uudelleen.

– Kolme uimataidotonta, hän sanoi ja katsoi luokkaa lasiensa ylitse.

Kaksi oppilaista viittasi. – Minä opin viime kesänä, toinen sanoi.

– Niin minäkin, sanoi toinen.

Irma nosti hätäisesti kätensä pystyyn. – Niin minäkin! hän sanoi. 

– No hyvä, tämä on tällä selvä, sanoi opettaja ja jatkoi muihin asioihin. Irma istui paikallaan kyyryssä ja lamaantuneena. Hän oli aloittanut oppikoulun valehtelemalla opettajalle ja koko luokalle. Kukaan ei saisi koskaan tietää. Siitä tuli hänen toinen salaisuutensa.

Sen jälkeen Irma pysyi rannalla. Hän teeskenteli sairasta, kun luokka kävi retkellä naapurikaupunkiin rakennetussa uimahallissa. Hän jäi kotiin, kun kaverit kävivät kesäisin uimassa. Hän istui rannalla vahtimassa muiden tavaroita, tai selitti, ettei halua pilata kampaustaan, kun opiskelutoverit saunoivat ja uivat. Hän kyyditsi äitiään ja tämän ystävättäriä rannalle, mutta istui itse varjossa ristisanaa tekemässä, kun vanhat rouvat rallattivat vedessä käsi kädessä Yks, kaks, kolme, istu isän polveen -lorua. Irma kadehti matalassa vedessä polskivia lapsia. Hän katseli televisiosta, miten uimarit liukuivat vaaleansinisillä radoillaan, ja rinnan alla vihloi.

Kun Irma osallistui kansalaisopiston järjestämään Dreamboard -työpajaan, hänen aarrekarttansa täyttyi uimarannoista, uimalakeista ja uimahallin vesijumppa-mainoksista. Leikattavista lehdistä löytyi jopa kuva Mark Spitzistä seitsemän olympiamitalinsa kanssa. Irma huomasi, että hänen työkaverillaan Maunolla oli samanlaiset viikset. 

– Vesielementti on sinulle ilmeisen tärkeä, sanoi pajan ohjaaja. Irma avasi suunsa, mutta salaisuus puristui vielä kurkkuun.  

Vasta kun hän oli työtovereittensa kanssa viettämässä iltaa järven rannalla, hän oli hetken mielijohteesta lähtenyt soutelemaan Maunon kanssa. Tyynellä järvenselällä Irma oli alkanut puhua salaisuuksistaan.  Mauno souti hitaasti ja kuunteli. Kun Irma oli lopettanut ja kuivannut silmänsä ja niistänyt nenänsä, Mauno sanoi:

– Voisithan sinä mennä aikuisten uimakouluun.

– Aikuisten uimakouluun? Irma toisti tyrmistyneenä.

– Niin. Vaikka samalla, kun käyt äitiäsi katsomassa hoitokodissa. Käyt sen jälkeen uimahallissa. Jos sinä aloitat sen osa-aikaisen eläkkeen, sinulla on aikaakin.

Irma aloitti aikuisten uimakoulun. Kun muut opettelivat altaan reunalla kastautumaan veteen, Irma teki jo pitkiä liukuja toisella reunalla. Jo ensimmäisellä oppitunnilla yksi liuku jatkui pitkäksi ja Irma huomasi pysyvänsä pinnalla. 

– Tämä kurssi sopii uimataidottomille, ohjaaja sanoi tunnin jälkeen. – Sinähän osaat jo vähän uida.

– Minä melkein osasin, Irma sanoi ylpeänä. – Nyt minä osaan.

Irma istui uimahallin kahvilassa, joi teetä ja söi mansikkakakkua. Irmaa itketti hiukan, kun hän ajatteli hentoa tyttöä, jota oli painanut suuri salaisuus monta vuosikymmentä. Nyt tyttö oli viimein päässyt uimaan, ja pääsisi ensi viikolla taas uudelleen. Irma katseli kahvilan ikkunaseinän läpi altaassa uivia ihmisiä, eikä rintaa enää vihlonut.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Irman salaisuudet julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Joidenkin instituutioiden uudistuminen on varmistettu. Lait, jopa perustuslaki, päivitetään ajan tasalle. Kansalaisille annetaan mahdollisuus vaihtaa valtuutetut ja kansanedustajat neljän vuoden välein. Presidentti voi olla virassaan vain kaksi kuuden vuoden jaksoa peräkkäin. Kekkosen ajasta opittiin jotain. Jopa kirkko joutuu uudistamaan käytäntöjään, palvelujaan ja tulkintojaan, vaikka perusjutuista pyritään pitämään kiinni.

Virkamiehet ja aviopuolisot edustavat institutionaalista pysyvyyttä. Toiset valitaan toistaiseksi ja toiset kunnes kuolema erottaa. Jos muutostarvetta ilmenee, eikä osapuolilla ole asiasta yksimielisyyttä, aviopuolisosta pääsee eroon helpommin.

Joillakin ammattialoilla muutokset tulevat ulkoapäin niin nopeasti, ettei omaa muutostarvetta ehdi kokea. Joskus muutos pitää aloittaa itse. Kolme vuotta on kunniallinen aika samalla työnantajalla ennen kuin alkaa vilkuilla tositarkoituksella ympärilleen. Yksi vuosi on käytetty opetteluun, toinen toistamiseen, kolmas muuttamiseen. Viisi vuotta on hyvä väli vaihtaa tehtäviä. Seitsemän vuoden jälkeen on jo syytä katsoa pukuhuoneen peiliin. Avioliittoon vertaaminen loppuu tähän, sitä en uskalla aikatauluttaa samaan tapaan.

Muutos ei aina vaadi työpaikan vaihtoa, Työtehtävien muuttuminen, työnkierto, organisaatiomuutos tai palvelumallin perusteellinen uudistus riittää. Joskus opiskelu saa aikaan uuden näkökulman tai uuden innostumisen. Työtovereiden vaihtuminen muuttaa työyhteisön dynamiikkaa niin, että yhtäkkiä huomaa olevansa ihan uudessa työpaikassa, vaikka oma tehtävä olisi pysynyt ennallaan.

Pitkän kesän jäljiltä ajatukseni pyörivät enemmän hyönteisissä kuin työelämässä. Hyönteisten metamorfooseja voi melkein kadehtia. Ihmisen näkökulmasta toukka vaikuttaa valmistautumiselta lopulliseen kehitysvaiheeseen, ja kaunis perhonen on se täydellinen lopputulos. Jos olisit hyönteinen, olisitko nykyisessä elämänvaiheessasi toukka vai perhonen? Tai ehkä olet siinä välissä, kotilossa, ja puhkeamisesi kukkaan on vielä edessä. Oletan, että munavaiheessa olevat eivät lue tätä blogia. 

Voihan olla niinkin, että esimerkiksi sudenkorento kaipaa jännittävää toukkavaihetta, jolloin asuttiin järvenpohjassa ja elettiin täysillä. Alamäki alkoi, kun noustiin vedestä ylös. Lisääntymisen jälkeinen lentely, jota ihmiset ihastelevat kesäiltaisin, on korennon näkökulmasta vuodeosastovaihe. 

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Muutoksen tukevissa kourissa julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

– Eikö vaimosi päässyt? kysyi Sepon vaimo.

– Olisit sinä voinut tuoda jonkun muunkin, heitti Seppo. Eero mulkaisi häntä vihaisesti, mutta muisti sitten, että ollaan vapaalla.

– Onhan meitä tässä, Eero sanoi väkinäisesti naurahtaen. Hän tiesi kuittaavansa tällä vierailulla muuten edessä olevat Sepon 60-vuotiskahvit. Hänellä oli suunnitelma. Kehutaan tarjoilut ja tilat, kierretään keskustelemassa jokaisen kanssa vuorollaan hetki, sitten vilkaisu kännykkään ja otsan harmistunut rypistys. Eero oli tullut omalla autollaan päästäkseen lähtemään ajoissa. 

– Pirtissä onkin jo tarjolla kahvia ja karjalanpiirakkaa, olkaa hyvät, kuulutti Seppo. – Sitten saunotaan ja grillataan makkaraa!

Myöhemmin illalla Irma seisoi Maunon vaimon Eevan kanssa rannassa. Mauno oli päättänyt lähteä soutelemaan. Hänen ihonsa punoitti saunan jälkeen ja valkoinen paita oli hikinen. Irman mielestä hän näytti merirosvolta kantaessaan airoja olkapäällään kohti rantakaislikossa keinahtelevaa venettä. Seppo asetteli verannalle tarjolle savustamaansa kalaa ja uusia perunoita ja huuteli muita syömään.

– Täällä on liikaa hyttysiä, minä ainakin menen sisälle, sanoi Eeva. 

– Tuletko sinä, Irma? kysyi Mauno.

– Tulen, vastasi Irma, ja kapusi veneen kokkaan istumaan. Mauno työnsi veneen irti rannasta ja istui soutajan paikalle.

Kun Seppo alkoi tarjoilla iltapalaksi nachopeltiä meksikolaisen oluen kera, Eero otti olutpullon mukaansa ja lähti ulos. Melkein kaikki puolisot oli kohta jututettu ja hän voisi lähteä kotiin. Eero kurkisti saunakamariin. Maunon vaimo Eeva istui ikkunan ääressä. Kesäyön auringon matalalta paistavat säteet saivat Eevan hiukset hohtamaan valkoisena kehänä. Eevalla oli edessään iso palapelilaatikko, josta hän poimi palasia eteensä pöydälle. 

– Minä teen alppimökin, tee sinä taivas, sanoi Eeva.

Eero katsoi kannen kuvaa, josta yli puolet oli tasaisen sinistä taivasta ja nauroi ääneen. Hän kuitenkin istui Eevaa vastapäätä ja kaatoi osan palasista eteensä. Sinisistä paloista alkoi vähitellen erottua eri sävyjä. Lähellä vuoria taivas oli vaaleampaa. Muutama pilvihaituva kulki taivaan poikki. Eero yhdisteli paloja paikoilleen kuunnellen samalla Maunon vaimon juttelua. 

Aamulla Eero heräsi saunakamarin sohvalta, kun aurinko paistoi hänen silmiinsä. Pöydällä oli valmis palapeli. Hän oli nukkunut vaatteet päällään ja paita oli hiestä nihkeä. Pihalla näkyi Eeron auton lisäksi enää Sepon pakettiauto ja Irman Toyota, muut olivat ilmeisesti lähteneet. Eero asteli rantaan ja riisui vaatteensa. Yö oli ollut viileä. Aamuaurinko ei vielä lämmittänyt, mutta sen säteet saivat hennon usvan nousemaan järven pinnalta. Vesimittarit säntäilivät hänen tieltään, kun hän kahlasi syvemmälle veteen. Jostain kuului kyyhkysten hysteeriseltä kuulostava kujerrus. Eero ei ollut uinut järvessä moneen vuoteen. Edellisenä syksynä hän oli käynyt aamuisin uimahallilla vetämässä kilometrin ennen töihin menoa. Tämä oli erilaista. Eero ui rauhallisin vedoin kohti järvenselkää. 

Hän huomasi veneen lähestyvän ja ui sitä kohti. 

– Huomenta, Eero, sanoi veneen perässä istuva Irma. – Olen miettinyt, ja puhunut Maunonkin kanssa. Siitä varhennetusta eläkkeestä, mitä jos minä jatkaisin osa-aikaisena?

– Hyvä on, sanoi Eero, ja räpytteli vettä silmistään hengästyneenä. Hänen märät hiuksensa roikkuivat otsalla. – Kyllä se varmaan järjestyy, Irma. Laitetaan järjestymään.

– Siitä tulee suuri muutos meille kaikille, Mauno sanoi. – Tuletko kyytiin?

– Ei kiitos, minä uin perässä

–Mennään aamiaiselle, sanoi Irma. – Seppo lupasi paistaa lättyjä.

Eero ui veneen perässä, mutta kääntyi vielä ennen rantaa selälleen. Hän kellui katsellen sinistä taivasta. Pajulintu luritti rannan pusikossa kuin viimeistä päivää. Kauempaa kuului joutsenten kiljahtelua.  Hänen ajatuksensa hipaisivat tuttua huolikimppua: töitä, velkaa, vaimoa, tyttöystävää, salaisuuksia, lupauksia ja odotuksia. Se kaikki tuntui nyt kaukaiselta. Takana oli rankka talvi, ja seuraava talvi oli tulossa. Mutta nyt, tällä hetkellä, kaikki tuntui keveältä. 

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Yö Sepon mökillä julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

En ymmärtänyt tilannetta. Minulla ei ollut mitään robotteja vastaan. Tunsin monia robotteja, ja jotkut heistä olivat jopa hyviä ystäviäni. Silti olin varma, että olen ihminen. Minulla oli tunteita, herranen aika, olin ehkä jopa herkempi kuin useammat muut. Minä muistin vanhempani, muistin lapsuuteni täynnä erilaisia päiviä, iloisia ja surullisia. Nukuin yöllä ja näin unia. Tunsin nälkää, väsymystä ja ajoittaista eksistentiaalista ahdistusta. Joskus nauroin hysteerisenä muiden mukana kahvihuoneessa, kun työvuorot olivat venyneet pitkiksi. Tai jos minua kutitettiin.

Jokin kaukainen Shakespeare-sitaatti tuli mieleeni. Vuodanko minä verta, jos minua pistetään?  Katselin sinisiä suonia ranteessani. Sitten kauhistuin. Ajattelinko minä itse vai pelkillä kirjallisuussitaateilla? 

Katselin käsiäni uudelleen. Ihoni oli sileää, olin vielä nuori. Rystysten kohdalla oli tuskin havaittavaa ruudukkoa, josta vanhemmiten muodostuisi ryppyverkosto. Kädenselän verisuonet olivat sileänä ihon alla. Sormeni olivat suorat ja niveleni tasaiset. 

Ajattelin kaikkia niitä ryhmyisiä käsiä, joita olin töissä pitänyt nuorten käsieni välissä. Nivelet olivat muhkuraiset ja jäykistyneet. Maksaläikät värittivät kädenselkien ihoa ja suonet nousivat esiin selvinä kohoumina. Muistin pidelleeni vanhojen ihmisten kylmiä käsiä kuoleman tuskin havaittavalla hetkellä. Tai joskus kättäni puristettiin loppuun asti, ja puristuksen heltiämisestä tajusin heti kuoleman käyneen. Silloin merkitsin kellonajan muistiin, mutta usein pysyin vielä hetken vuoteen ääressä ja pidin toista kädestä. Kuolleet tuntuivat hetken aikaa niin yksinäisiltä.

Yleensä minut kutsuttiin paikalle viimeisiksi tunneiksi. Ihmettelin hoitajien taitoa ennustaa kuoleman tulo. Joskus aamutoimien aikaan joku huomaa asukkaan jalkojen kylmenemisestä lähdön olevan lähellä, ja silloin paikalle kutsutaan omaiset ja minut. Yhä useammin se olin vain minä, joka istui kuolevan kanssa. Joskus jopa vaihdoimme pari sanaa, vaikka oli vaikea saada selvää rahisevista kuiskauksista. En voinut olla varma, kuuleeko toinen vastaukseni. Yleensä sanoin vain: ”No niin, kaikki on hyvin, ei mitään hätää”.

Pesin käteni ja katsoin vielä hetken peiliin. Äkkiä kysymys ihmisyydestäni ei ollut enää tärkeä. Olin minä sitten lihaa tai synteettistä solukkoa, olin hoitanut hommani hyvin. Olin ollut inhimillinen toisille, usein jopa enemmän kuin ihmiset itse. Jos minä en ollut ihminen, kuka sitten oli?

Laitoin naamioni takaisin. 

”Mikko, oletko sinä täällä?” kuului hoitajan ääni oven takaa. ”Pystytkö jäämään yövuoroon, siellä on Koskinen huoneessa neljä kohta valmis?” Nyökkäsin peilikuvalleni ja lähdin jatkamaan töitäni.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Ihmisen kädet julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Kävelemisestä on aina kirjoitettu paljon. Filosofit ja kirjailijat ovat kertoneet kävelyn hyödyistä ajattelulle ja luovuudelle, siinä missä nykyisin kirjoitetaan kävelyn terveysvaikutuksista. Kävely on ollut tietysti tapa siirtyä paikasta toiseen silloin, kun ei omista hevosta tai paikkakunnalla ei ole joukkoliikennettä. Kävely on kuitenkin ollut myös joutilaan kansalaisen etuoikeus. Ja Jumalakin käveli illalla paratiisissa.

Henry David Thoreaun mukaan kävely on nimenomaan seikkailua. Hän kirjoittaa hieman väheksyen meistä, jotka palaamme kävelylenkiltä kotiin, aina ”samalle liedensyrjälle”. Silloin ”puolet kävelystä on vain omien jälkiemme tallaamista”. Mitä hän sanoisi siitä, että emme edes lähde hiihtämään, ellei joku tee meille latua valmiiksi!

J.R.R. Tolkienin teoksessa Taru sormusten herrassa polut seikkailuihin alkoivat kotiovelta. Se polku, joka vie vaaroihin ja koko elämän muuttaviin tapahtumiin alkaa heti, kun astuu ulos. Lähdemme aamuisin kotoa varsin huolettomasti, kun ottaa huomioon, että koskaan ei voi palata takaisin samaan paikkaan ja samaan hetkeen. 

Jane Austenin kirjoissa kävelystä puhutaan paljon. Kävely on erään yhteiskuntaluokan tapa viettää vapaa-aikaa. Kävelyä on kuitenkin monenlaista. Toiset kävelevät ympäri salonkia juuri niin sävyisästi kuin asema edellyttää, tietoisina toisten katseista. Varsinaiset sankarittaret kävelevät pitkin nummia niin, että kura roiskuu, hetken vapaana yhteisön odotuksista.

Jyrki Vainonen vertaa kirjassaan ”Askelia” kirjan lukemista kävelemiseen. Kirjailija johdattelee lukijan polulle, kuvailee ympäristöä, vie lukijan seuraamaan erilaisia tapahtumia. Joskus lukija eksyy: hän kulkeekin koivikossa, vaikka kirjailija on vienyt hänet synkkään kuusimetsään. Lukija voi jättää huomiotta kirjailijan tien reunaan asettamat vihjeet tulevasta. Jos lukija sanoo, ettei ymmärtänyt mitään koko kirjasta, silloin ollaan oltu reilusti eksyksissä. Vainosen mukaan lukijalla on myös vapaus ja oikeus eksyä ja seikkailla omilla poluillaan. Myös lukija tekee kirjan.

Joskus unta hakiessani ajattelen käveleväni jotain tuttua reittiä. Keskityn tarkkaan maiseman yksityiskohtiin. Unenhakureittini oli pitkään lehdenjakopiiri numero 86 Tampereella, mutta nykyisin en muista sitä enää tarpeeksi tarkkaan. Ja tässä yksityiskohdat ovat tärkeitä. Keskittyminen niihin hidastaa pään sisäistä matkantekoa niin, että ajautuu huomaamattaan unen rytmiin.

Näettekö koskaan vaellusunia? Uni tuntuu jatkuvan pitkään, koko ajan ollaan matkalla johonkin ja matka myös etenee. Ne ovat harvinaisia, mutta tuntuvat herättyä painokkailta ja merkityksellisiltä. Toisin kuin ne piinaavat unet, joissa aina jokin viivästyttää lähtöä eikä koskaan päästä liikkeelle.   

Kävely on hidasta, joskus tuskallisen hidasta. Tuntuu, ettei tapahdu mitään, ei ainakaan tarpeeksi paljon. Kävely eteläpohjalaisella peltosuoralla on suoranaista sensomotorista deprivaatiota. Kävelet kolme varttia toiseen suuntaan ja kolme varttia takaisin, maisema pysyy koko ajan samana.

Ikävystymistä lievittämään voi hankkia kävelyseuraa tai kuunnella musiikkia, äänikirjaa tai podcasteja. Kävelyn näennäisessä tylsyydessä on kuitenkin se filosofien kuvaama merkillinen teho. Raikkaan ulkoilman, aivojen hölskyvän liikkeen ja hitauden seurauksena pään sisällä alkaa tapahtua. Ja kun teknologia on tuonut meille vapaata aikaa ja demokratia oikeuden päättää omista poluistamme, olemme vapaita kulkemaan ihan vain omassa tahdissamme.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Kävellen julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

Istun aina kahvitauolla pienen, pyöreän pöydän ääressä neiti Kemppaisen ja vahtimestari Ratilaisen kanssa. Muut kunnan työntekijät istuvat pitkän pöydän ääressä. He juovat kahvia mukeista ja hälisevät. Osa selaa puhelinlaitteitaan. Joistakin toimiston neideistä on vaikea uskoa, että he ovat kunnalla töissä. Ihmettelen heidän esimiehiään, jotka eivät pidä huolta alaistensa sopivasta pukeutumisesta. Tai voi olla, että esimiehet istuvat tuolla samassa pöydässä mitenkään erottumatta alaisistaan. Tahdon säästää lukijaani tarkemmalta kuvailulta, mutta voin sanoa, että osa työntekijöistä näyttää siltä, kuin kuuluisi sosiaalilautakunnan arkiston alaluokkaan Bdn. 

Neiti Kemppainen kaataa meille kahvia siroihin, ruusukoristeisiin kahvikuppeihin ja pienen tilkan kermaa sekaan. Katselen ihastellen hänen tyylikästä kampaustaan ja hartioille aseteltua villatakkiaan. Vahtimestari Ratilainen kastaa pullanpalan kahviin ja onnistuu syömään sen ilman, että kahvia roiskuu hänen siniselle vahtimestarin univormulleen. Avainnippu helisee hänen vyöllään. ”Sähköiset lukot”, hän tapaa sanoa, ”vain minun kuolleen ruumiini yli”.

Palaamme töihin kahvitauon jälkeen, neiti Kemppainen ja minä arkistoa hoitamaan ja Ratilainen vahtimestarin koppiin kunnanviraston oven viereen. Kunnanviraston käytävillä on hiljaista. Muistan ajat, jolloin joka huoneesta kuului kirjoituskoneen rytmikäs naputus. Johtajilla oli sihteerit ja kunnanjohtajalla kaksi. Silloin kunnanvirastolla myös kävi paljon asiakkaita, Alakerran toimistoissa hoidettiin käytävällä jonottavien kuntalaisten asioita, ja yläkerran kokoushuoneessa kunnanjohtaja kestitsi erilaisia lähetystöjä ja seurueita. Nyt se on kunnanjohtaja, joka reissaa kokoustamassa pitkin maakuntaa.

Rapussa vastaan tulee pari toimiston rouvaa. He eivät tyypilliseen tapaansa ole näkevinäänkään meitä, tervehtimisestä puhumattakaan. Työpaikan ilmapiiri voisi olla ikävä, ellei meillä kolmella vanhimmalla työntekijällä olisi monikymmenvuotinen keskinäinen kumppanuutemme.

Arkistohuoneessa neiti Kemppainen istuu pienen työpöytänsä ääreen kirjoittamaan diaarikortteja pienellä, sirolla kirjoituskoneellaan. ”Sähkökirjoituskone”, neiti Kemppainen sanoi minulle kerran, ”vain minun kuolleen ruumiini yli.” Otan arkistotikkaat ja siirryn poistamaan vähimmäissäilytysajan ohittaneita asiakirjoja Henkilöstölautakunnan arkistosta. Kohdassa Haa-Hag säilytetään vain hakemusasiakirjat pysyvästi. Eläkepäätökset säilytetään 50 vuotta tai kunnes on kulunut 75 vuotta asianomaisen palkansaajan syntymästä. Jokaiselle paperille on vain yksi oikea paikka, ja jokaiselle paikalle kuuluu vain yksi oikea asiakirja. Arkiston ylläpitäminen vaatii kovaa manuaalista työtä. Olenkin joskus todennut: ”Sähköinen arkistointi! Vain minun kuolleen ruumiini yli!”

Katsoin kädessäni olevaa paperia uskomatta näkemääni. Paperi oli oma eläkepäätökseni. Sen mukaan olen jäänyt vanhuuseläkkeelle jo yli 40 vuotta sitten. Katsoin eläkepaperia pitelevää kättäni. Se vapisi, mutta vain järkytyksestä johtuen. Muuten se oli nuoren miehen käsi. Iho oli yhtä sileää kuin tullessani kunnalle töihin nuorena ylioppilaana. Neiti Kemppainen oli silloin jäämässä eläkkeelle, ja hän opetti minulle kaiken, mitä vastuunalaisen arkistonhoitajan tulee tietää.

Laskeuduin tikkailta ja kurkistin neiti Kemppaisen työpisteelle. Eräs nuorista toimistosihteereistä oli tullut arkistoon. Hän otti nopeasti hyllystä mapin ja kiirehti sivuilleen vilkuilematta kohti ovea. Juuri kun hän oli ohittamassa neiti Kemppaista, tämä hymyili ilkikurisesti ja pudotti pitelemänsä tilikirjan lattialle. Sihteeri päästi kauhistuneen kiljaisun, pudotti mapin käsistään lattialle ja ryntäsi ulos. Neiti Kemppainen nauroi heleästi ja nosti mapin takaisin hyllyyn. 

Kuulin käytävältä, kuinka vahtimestari Ratilainen kulkee avaimet kilisten sulkemassa ovia. Silti kuulin kunnanviraston ovien napsahtavan lukkoon, kaikki samaan aikaan kello 16.15, kuten joka päivä. Olisi aika lähteä kotiin. Yhtäkkiä en muista, koska olisin viimeksi lähtenyt töistä ja mennyt kotiin.

Neiti Kemppainen huomaa eläkepaperin kädessäni ja hymyilee minulle hellästi. ”Poikakulta,” hän sanoo, ”jotkut nyt vain arkistoidaan pysyvästi”.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Pysyvästi arkistoidut julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

”Kesäkuu on vasta odotusta, heinäkuu jo lopun alkua, missä on tyyni, kestävä kesä? Ei muualla kuin ajatuksissamme talvella.”

Tunnistan ajatuksen. Talvella ajatellaan kesää. Kun harjaa autoa puhtaaksi lumesta ja jännittää akun puolesta startatessa, ajattelee, että kesällä tämäkin olisi helpompaa. Mutta kesää ajatellaan myös samalla tavalla kuin kotia ajatellaan ulkomaanmatkalla. Mitä kaikkea voikaan tehdä sitten kun on kesä! Etäisyys tekee suunnittelusta helpompaa. Ei nyt, mutta sitten.

Kesää odotetaan. Vaikka itse pidän talvesta enemmän, kevään eteneminen tuntuu asioiden edistymiseltä. Joskus takatalvi tai satunnainen keväinen lumipyry tuntuvat henkilökohtaisilta takaiskuilta. Eikä kevääseen koskaan totu. Lumihankien haihtuminen ja koivujen hillittömän vihreät hiirenkorvat tuntuvat edelleen ihmeeltä, joka vuosi.

Vaikka syksystä tykkäisikin, heinäkuun pimenevät illat synnyttävät haikeuden. Vastoin kaikkea järkeä, kesän loppuminen tuntuu pahalta. Onko se pohjoisten kansojen geeneissä vai oppimisen tulosta? Suomalaisessa kulttuurissa syksystä kerrotaan synkästi, keväästä ja kesästä iloisesti. Kesä on suomalaisten jokavuotinen kultakausi. Jopa niin, että kysytään onkos tullut kesä, jos talvella on pieni ilonpilkahdus.

Paratiisissa on aina kesä. Tämä on yleismaailmallinen ilmiö, ei vain suomalaisten ajatus. Ei siellä muuten tietysti alasti tarkenisikaan. Mutta sataako siellä koskaan?

Nyt on kellot siirretty kesäaikaan. Kalenterintekijän kesäkuukausia ovat kesä-, heinä- ja elokuu, terminen kesä kestää neljä kuukautta. Mutta milloin se kesä oikeasti on? Onko kesä silloin, kun loma, vai silloin, kun säätila on toiveiden mukainen? Vai silloin, kun ensimmäiset pääskyset on bongattu ja Nuuskamuikkunen on leiriytynyt joen varteen? Työpaikoilla tehdään nyt tärkeitä päätöksiä, kun lomalistoihin merkitään lomatoiveita. Kesä laitetaan tilaukseen.

Kesä ei tule käskemällä. Kesäsää on oikullinen ja tekee meidän toiveistamme pilaa. Sateet loppuvat, kun sinun lomasi loppuu. Ai ei saisi sataa sinä viikonloppuna, kun sinulla on puutarhassa isot juhlat? Kesä on ikuinen keppostelija. Kesä tulee eri aikoina ja eri hahmoissa. Kesä kannattaa ottaa vastaan silloin, kun se itse tahtoo tulla.

Ole valmiina. Ihan pian on kesä.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Koska se kesä oikein on? julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.

– No niin, aloitti Heikki ja suoristi solmiotaan. – Eero pyysi minua, LAPE-agenttia, vetämään tämän palaverin. Tarkoituksena on pohtia, miten meidän kuntaan imuroidaan mahdollisimman paljon hyte-rahaa. Toisin sanoen, miten edistetään kuntalaisten hyvinvointia ja terveyttä niin, että se huomataan Helsingissä asti.

– Kaikkihan lähtee kunnan arvoista, aloitti Seppo. – Tarvitaan selkeät perusarvot. Lopetetaan hömppäaineet ja paapominen kouluissa, ja opetetaan nuoriso hiihtämään. Liikuntaa ja raitista ilmaa. Silloin tulee unikin illalla. Terve, liikunnallinen nuoriso, niin kuin antiikin Spartassa.

– Ja kolmannessa valtakunnassa, minä mutisin.

– Ainakin kuntalaisten ylipaino on selkeä mittari, Mauno sanoi. – Mutta miten mittaus järjestetään? Pidetäänkö pistokokeita?

– Olisiko joku joukkopunnitus hyvä? ehdotti Irma. – Teknisen puolen miehet voisivat kulkea karjavaa’an kanssa ja tehdä yllätysiskuja paikkoihin, missä on ihmisiä koolla, vaikkapa 50-vuotisjuhliin.

– Sillä voisi olla hyvä pelotevaikutus, pohti Heikki, – Ja se kieltämättä edistäisi meidän päämääriä. Mutta toisaalta se lisäisi kuntalaisten stressiä, ja stressillä on kielteinen terveysvaikutus.

– Jos upotetaan vaaka marketin kynnysmaton alle ja punnitaan kaikki ylikävelijät? ehdotti Mauno.

– Se taas voisi vähentää kaupassa asiointia, sanoi Heikki. – Kauppiaat eivät tykkää, ja yritykset pitäisi saada tässä yhteistyökumppaneiksi.

– Ajattelin, että voitaisiin lisätä liikuntaa laittamalla viraston A-ovi lukkoon ja neuvotaan käyttämään Ö-ovea, Mauno sanoi. Hän oli selvästi perehtynyt asiaan jo ennakolta. – Hissin käyttö sallitaan vain lääkärintodistuksella.

Samassa ovi aukesi, ja ryhmän viimeinen jäsen Anneli saapui sisään. Hän nojasi huohottaen ovenpieleen ja pyyhki hikeä otsaltaan. – Jestas sentään, hän sai sanottua, – Joku oli lukinnut pääoven, kiersin koko rakennuksen ennen kuin pääsin sisään, ja sitten vahtimestari vielä kielsi käyttämästä hissiä.

Mauno ja Heikki nyökkäsivät toisilleen tyytyväisinä.

Mauno oli päässyt vauhtiin. – Tässähän kunnat kilpailevat rahoista keskenään. Sen sijaan, että treenataan oman kunnan väkeä, mehän voitaisiin lihottaa naapurikuntalaisia!

– Totta! Heikki innostui. – Voisimme aloittaa niistä, jotka ovat meillä töissä. Ota lisää pullaa, Irma! Kaatakaa Irmalle lisää mehua! Heikki otti sokeripalan kahvitarjottimelta ja nakkasi sen Irman mukiin.

– Ja sitten lähetetään naapurikunnan hyte-porukalle kakku joka perjantai. Ja kopallinen Muumi-limua!

– Kunnassa tarvitaan myös jonkinlainen palkkiosysteemi, jatkoi Heikki. – Kilpailu kylien välille? Tai kunniakirja kuntalaisille pururadan kiertämisestä?

Annelin hengitys oli jo tasaantunut. – Tuli tuossa rappusissa mieleen, hän sanoi, – Isoisäni veljellä oli tapana juosta iltaisin ympyrää metsässä. Arvatkaa mitä hän siitä sai? Kunnanlääkäri lähetti hänet hoitoon!

Heikki siirsi pullan Annelin lautaselta Irman lautaselle.

– Muistetaan myös, että hyte lähtee kotoa. Jokainen meistä voisi tehdä jonkin hyvinvointilupauksen.

– Minä voisin pysyä irti tupakasta, sanoi Irma.

– Ethän sinä polta, sanoi Mauno.

– Enkä aio aloittaakaan, sanoi Irma arvokkaasti.

– Minä voisin olla stressaamatta töistä, sanoi Mauno.

– Mutta ethän sinä… aloitti Irma.

– LAPE-agenttina tietenkin teen oman hyvinvointilupaukseni, Heikki sanoi, – Mutta en voi luonnollisestikaan kertoa sitä vielä.

– Mitä se agentin tehtävä edes tarkoittaa? minä kysyin. – Mitä sinun tehtäviisi kuuluu lape-agenttina?

Heikki riisui silmälasinsa ja pyyhki niitä villapaitansa helmaan. – Minun ei ehkä pitäisi paljastaa koko toimenkuvaani.

– Et kai sinä salainen agentti ole, nauroi Anneli, – Vai onko sinulla lupa tehdä jotain, mitä ei hallintosäännössä mainita?

– Minun ei todellakaan pitäisi puhua siitä, sanoi Heikki, ja tarkasteli silmälasiensa linssejä valoa vasten.

– Et taida tietää itsekään, Irma sanoi.

– Kyllä se selviää ajan kanssa, sanoi Heikki. – Viimeistään kun sote tulee.

– Jos sote tulee, sanoimme kuorossa.

– Tuo alkaa olla vanha vitsi, Heikki totesi. – Tulee sote tai ei, hyte meillä on aina hommanamme.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

”Viran puolesta ja palkkaa vastaan” kolumnistimme LiisaN työskentelee erään pirkanmaalaisen kunnan sivistystoimen hallinnossa. Hän tykkää sekä kokeilla että suunnitella ja heittäytyä virkamiehen arjesta kohti luovaa ja tutkivaa elämää ja arjen havainnointia.

Artikkeli Viran puolesta ja palkkaa vastaan – Tehtävänä hyvinvointi julkaistiin ensimmäisen kerran KasvuStoori.