Tunnustan, olen tainnut jäädä koukkuun polkujuoksukilpailuihin. Polkujuoksusta on tullut minulle tärkeä oman elämänlaatua lisäävä harrastus.

Osallistuimme juoksukaverini Lindan kanssa Nuts Pyhä 43 maratonille. Huikea kokemus taas kerran. Meille on kehittynyt hyvä yhteinen juoksurytmi, koska treenaamme yhdessä. Ensimmäinen polkujuoksukokemuksemme oli 66 kilometriä, seuraavaksi 55 km ja nyt viime lauantaina 43 km. Mietin etukäteen että eihän se 43 km nyt läheskään niin paha ole kuin 66 km. Eikä se ollutkaan, mutta ihan riittävän haastava matka haastavassa maastossa.

Treenasinkohan tarpeeksi?

Kyllä jännitti kisapäivän aamuna, ihan kuten joka kerta. Mietin aina ennen lähtöviivaa, että olenko treenannut riittävästi vai olisiko pitänyt treenata enemmän. Juontajakin kyseli sitä lähtöviivalla juoksijoilta. Lisäsi näin ollen painetta tunteesta, että en varmaan ole treenannut tarpeeksi. Lähtömerkki kajahti, sitten vain matkaan. Matka alkoi heti todella jyrkällä nousulla laskettelurinnettä ylös ja perään loiva alamäki. Katsoin ympärilleni samalla ja vau, mitkä maisemat avautuivat jo heti alamäestä. Ensin kiivettiin myös paljon rappusia, jonka jälkeen reitti muuttui mukavaksi poluksi. Viiden kilometrin kohdalla katsoin taakseni ja otin samalla pari sivuaskelta. Lonkassa vihlaisi, ja sadattelin mielessäni että kyllä tulee vaikeat kilometrit, jos nyt jo lonkassa tuntuu pahalta. Linda neuvoi, että keskity keskivartalon tukeen. Tämä auttoi ja pystyin jatkamaan. Ensimmäinen opetus tuli heti, ei kannata juostessa vilkuilla taakse vaan keskittyä eteenpäin menoon.

Huollot auttoivat jaksamaan

Huoltoja oli mukavasti tasaisin välein. Pysähdyimme niissä hetkisen ja jatkoimme matkaa. Koko reitti oli pääosin mukavaa polkua, mutta kyllä mukaan mahtui haastavia kivikkoisia sekä juurakkoisia osioita. Sai katsoa mihin astuu ja vältellä kaatumista.Ennen viimeistä jyrkkää nousua oli pitkä loiva mäki ja sitä oli mukava rullaten juosta menemään. Tajusin, että lonkkavaiva oli hävinnnyt ja nautin tuulen henkäyksestä sekä matkaa taittavasta juoksusta. Sitten alkoikin jyrkkä kivikkoinen nousu, jonka jälkeen lasketeltiin vajaa kilometri jyrkkää laskettelurinnettä alas. Reidet huusivat tässä vaiheessa väsymystään jo. Huomasin, että vielä on kuitenkin voimaa tallella ja otimme Lindan kanssa pienen loppuspurtin.

43 kilometriä ja 6 h 39 minuuttia oli takana! Onko upeampaa kokemusta kuin saapua maaliin ja vielä yhtä aikaa parhaan ystävän kanssa. Olin väsynyt mutta aivan uskomattoman ihanassa flow-tilassa. Olin taas tehnyt sen, saavuttanut tämän etapin tavoitteen. Juoksun aikana tulee aina tunne, että ei ikinä enää tällaista rääkkiä. Mutta jo maalissa se alkaa unohtua. Eikä mene montaa päivää, kun alkaa jo miettimään seuraavaa tavoitetta. Mietin myös miten treenaan jatkossa, mitä minun kannattaa vahvistaa. Mitkä ovat juoksijana heikkouteni ja mitkä taas vahvuuteni. Opin ja huomaan jokaisen pitkän matkan jälkeen uusia asioita itsessäni sekä missä olen kehittynyt ja mitä kannattaa vahvistaa.

Kannustan myös sinua! Jos unelmoit tai haaveilet suorittavasi jotakin tai aloittavasi uutta, niin älä epäröi. Kokeile, aina voi lopettaa, mutta älä kadu sitä, ettet yrittänyt.

Oli taas niin mahtava reissu. Tällaisten tapahtumien jälkeen myös aivot ovat saaneet levätä. Vaikka jalat ovat kipeät, mieli on kirkas ja levännyt. Toteuta sinäkin!

Suvi Voutilainen

Avena Design